Kranaattituli lakkasi Jerin ravatessa eteenpäin. Sitten Jeri kuuli maihinnousujoukon kiväärien paukkeen, kun se ampui sikoja Somon kujilla. Mutta Jeri ei kuullut kookospalmujen hakkuuta, eikä se milloinkaan palannut näkemään, mitä vahinkoa kirveet olivat tehneet.
Sillä nyt tapahtui Jerille sellainen ihme, jota koko maailman ajattelijat eivät olisi osanneet selvittää. Se teki aivojensa käskystä sellaista, mikä ei näyttänyt helpolta eikä tavalliselta. Jerin olisi ilmeisesti ollut helpointa seurata Somon heimoa sen linnoituksiin. Kuitenkin Jeri poikkesi heimon pakosuunnasta ja lähti pohjoiseen päin yli Somon rajojen ja jatkoi kulkuaan vieraaseen ja tuntemattomaan maahan.
Se ei perustellut lähtöään. Se vain toimi vaistomaisesti. Se vain lähti Somosta, koska Nalasu oli kuollut, ja hirvittävä kranaattituli siirtyi pian menneisyyteen sen tietoisuudessa, samalla kuin nykyisyys täytti sen mielen. Se kulki melkein tuskallisen jännityksen vallassa villien viidakon asukkaitten jälkiä, koska tiesi kuoleman väijyvän näillä poluilla. Sen korvat suipentuivat kuullakseen heikoimmatkin viidakon äänet ja silmät tähyilivät valppaasti näiden äänien aiheuttajia.
Ei Kolumbuskaan ollut rohkeampi uhmatessaan henkensä uhalla tuntematonta kuin Jeri oli uskaltaessaan mustan Malaitan synkkiin viidakoihin. Ja tämän ihmeen, tämän vapaan tahdon sankarityön se teki melkein samasta syystä kuin ihmiset ovat aina samonneet maailman ristiin rastiin.
Jeri ei enää koskaan nähnyt Somoa, mutta Bashti palasi heimoineen sinne vielä samana päivänä ja irvisteli ja nauraa kikatti tutkiessaan vahinkoa. Kranaatit olivat vahingoittaneet vain muutamia ruohomajoja. Vain muutamia kookospalmuja oli hakattu maahan. Ja tapettujen sikojen ruhoista hän valmistutti suuret pidot estääkseen ne pilaantumasta. Eräs kranaatti oli puhkaissut hänen merivallinsa. Hän suurennutti siihen kulkuaukon, reunusti sen sivut korallilohkareilla, ja antoi määräyksen uuden kanoottivajan rakentamisesta. Ainoa suru, mikä hänelle koitui, oli Nalasun kuolema ja Jerin katoaminen, sillä hänen suvunjalostuskokeistaan ei tullut mitään.
KAHDESKYMMENES LUKU
Viikon Jeri vietti viidakossa, ja polkuja alituiseen vartioivat viidakkomiehet estivät kerran toisensa jälkeen sen pääsemästä vuoristoon. Se olisi joutunut näkemään nälkää, ellei se toisena päivänä olisi tavannut pientä yksinäistä villiporsasta, joka oli eksynyt pesyeestään. Se oli Jerin ensimmäinen metsästyssaalis, eikä Jeri vaistonsa neuvomana jatkanut matkaansa, ennen kuin oli sen kokonaan syönyt.
Jeri tosin kuljeskeli laajasti ympäristössä, mutta ei tavannut muuta syötävää riistaa ja palasi aina tappamansa porsaan luokse, kunnes tämä oli loppunut. Se ei ollut onnellinen vapaudessaan. Se oli liian kesy, liian sivistynyt. Oli kulunut liian monta tuhatta vuotta siitä, kun sen esi-isät olivat juoksennelleet villissä vapaudessa. Sen oli ikävä. Se ei voinut tulla toimeen ilman ihmistä. Se ja sitä edeltäneet sukupolvet olivat liian kauan eläneet kaksijalkaisten jumalien seurassa. Sen suku oli liian kauan rakastanut ihmistä, palvellut tätä rakkaudesta, kestänyt kärsimyksiä rakkaudesta, antanut henkensä rakkaudesta ja vastalahjaksi saanut silloin tällöin arvonantoa ja tylyä rakkautta, ymmärtämystä harvemmin.
Jerin ikävä oli niin voimakas, että se toivoi itselleen vaikka kaksijalkaista mustaa jumalaa, kun kerran valkoiset jumalat olivat kauan sitten hävinneet. Sillä jos se olisi kyennyt kuvittelemaan, se olisi uskonut, että ainoat elossa olleet valkoiset jumalat olivat tuhoutuneet. Sen tunteen vallassa, että mustakin jumala oli parempi kuin ei mikään jumala, se käänsi pienen sian syötyään kulkunsa itään, missä maat viettivät merta kohti. Tämän se teki taaskin ajattelematta asiaa vain sen tähden, että kokemus vaikutti sen alitajuiseen toimintaan. Se oli tottunut aina elämään meren luona, se oli aina tavannut ihmisiä meren luona ja alamäkeen juoksemalla se oli aina tullut meren luo.