Se saapui riuttojen suojaaman laguunin rannalle, missä ruohomajojen rauniot kertoivat kerran asuneen ihmisiä. Villiä ja rehevää viidakkoa kasvoi kaikkialla. Kuusituumaisia puita kuristivat olkikattojen mädänneet jäännökset, joiden läpi puut olivat kohonneet kohti aurinkoa. Nopeakasvuiset puut varjostivat kattoa kannattavia pylväitä, joihin veistettyjen totemi-haikalojen kitoihin sovitetut hirvittävät jumalankuvat irvistelivät ihmisten kurjuudelle kirjavan sienipeitteen alta. Pieni merivallipahainen, josta parhaimmillaankaan ei ollut suurta apua, levisi raunioina kookospalmujen juurilta tyveneen mereen asti. Banaaneja ja leipäpuun hedelmiä mätäni maassa, Luita, ihmisen luita oli kaikkialla, ja Jeri nuuski niitä tuntien ne elämän katoavaisuuden vertauskuvaksi. Pääkalloja se ei tavannut, sillä hajoitettuihin luihin kuuluneet päät koristivat taikamajoja ylämaan viidakkokylissä.
Meren suolainen tuoksu ilahdutti Jerin sieraimia, ja se nautti hengittäessään sitä ja mangrove-suon tympeitä höyryjä. Mutta Perjantain jäljille osuneen Robinson Crusoen lailla Jeri äkkiä sai kuin sähköiskun, kun sen nenä, ei silmät, ilmaisi sille, että ihmisen jalka oli äskettäin polkenut sen edessä olevaa maata. Se oli mustaihoisen jalka, mutta se oli elävä, se oli aivan vasta kulkenut. Seurattuaan sitä parikymmentä yardia Jeri tunsi toisenkin, epäilemättä valkoisen miehen jalan hajun.
Sivustakatselija olisi ajatellut, että Jeri oli tullut yhtäkkiä hulluksi. Se hyökkäili sinne tänne, kierteli ja kaarteli, kuono milloin maassa, milloin ilmassa, ja vikisi mielettömästi, hyökkäili, hyppäsi suoraan sivulle tavatessaan uusia jälkiä ja kirmaili joka suuntaan aivan kuin leikkisi jonkun näkymättömän toverin kanssa.
Mutta se luki kertomusta, jonka monet ihmiset olivat kirjoittaneet maahan. Se sai tietää, että siellä oli ollut joukko valkoisia miehiä ja yksi mustaihoinen. Tässä oli mustaihoinen kiivennyt kookospalmuun ja heitellyt alas pähkinöitä, tuolla oli banaanipuu, josta oli riistetty kimpuiksi kasvaneet hedelmät, ja kauempana oli selvästi samalla tavalla kohdeltu leipäpuuta. Yksi seikka saattoi Jerin kuitenkin ymmälle: eräs sille tuntematon haju, joka ei ollut mustan eikä valkoisen miehen. Jos sillä olisi ollut riittävästi tietoa ja kykyä tehdä huomioita silmin, se olisi pannut merkille, että jalanjälki oli pienempi kuin miehen ja että varpaanjäljet olivat toisenlaiset kuin mustan naisen, sillä ne olivat matalia ja liki toisiaan. Puuterin tuoksu tuotti sille päänvaivaa. Se ärsytti sen sieraimia, mutta milloinkaan koko sinä aikana, minkä se oli nuuskinut ihmisten jalanjälkiä, se ei ollut tavannut sellaista hajua. Ja tähän yhtyi vielä toisia heikompia hajuja, jotka olivat sille yhtä outoja.
Mutta nämä salaisuudet eivät kauan kiinnittäneet sen mieltä. Se oli tuntenut valkoisen miehen jalanjäljet, ja niitä se seurasi jälkien sekamelskassa särkyneen merivallin aukon kautta meren huuhtelemalle korallihietikolle. Täällä monien jalkojen viimeiset ja tuoreimmat jäljet olivat kokoontuneet siihen paikkaan, mihin veneen kokka oli uurtanut vaon ja missä miehet olivat nousseet veneestä maalle ja astuneet siihen takaisin. Se vainusi koko kertomuksen, ja etukäpälät hartioita myöten vedessä se katseli laguunille, johon jäljet katosivat sen vainulta.
Jos se olisi tullut puolta tuntia aikaisemmin, se olisi nähnyt airottoman, bensiinimoottorin kuljettaman veneen halkovan tyyntä vettä. Nyt se näki Arangin. Tämä oli tosin paljon isompi kuin se Arangi, jonka se oli tuntenut, mutta se oli valkoinen, se oli pitkä, siinä oli mastoja, ja se ui meren pinnalla. Siinä oli kolme mastoa, kaikki yhtä pitkiä, korkeita, mutta Jerin huomiokyky ei ollut harjaantunut havaitsemaan eroa niiden ja Arangin yhden pitkän ja yhden lyhyen maston välillä, Ainoa uiva maailma, minkä se oli tuntenut, oli valkoiseksi maalattu Arangi. Ja kun tämä ilman epäilyksen hiventäkään oli Arangi, oli sen rakas kapteeni tietenkin siellä! Koska Arangi saattoi palata ei-mistään, silloin saattoi kapteenikin sen tehdä, ja täydellisesti luottaen siihen, että valkoiseksi maalatun uivan maailman kannella tapasi sen ruumiittoman pään, jonka viimeksi oli nähnyt Bashtin polvilla, jälleen yhtyneenä ruumiiseensa ja kahteen jalkaansa, Jeri kahlasi niin kauan kuin jalat ylettyivät pohjaan ja uskaltautui sitten uiden merelle.
Se oli äärimmäistä uhkarohkeutta, sillä antautuessaan veden valtaan Jeri rikkoi tabun, joka oli suurimpia ja vanhimpia sen tuntemista. Sen sanastossa ei ollut krokotiilia vastaavaa sanaa, mutta sen aivoissa oli pelottava kuva, joka tehokkuudessa veti vertoja mille ihmissanalle tahansa — kuva ajelehtivasta puunrungosta, mikä ei ollut puunrunko, mikä eli, mikä saattoi uida veden pinnalla tai pinnan alla tai nousta kuivalle maalle, millä oli suunnattoman isot hampaat ja hirmuinen kita ja mikä oli uivan koiran varma kuolema.
Mutta Jeri rikkoi uljaasti tabua edelleenkin. Toisin kuin ihmisellä, joka saattaa samalla kertaa olla tietoinen kahdesta mielentilasta ja joka uidessaan olisi tuntenut sekä pelkoa että pelon voittavaa rohkeaa päättäväisyyttä, Jerillä oli uidessaan vain yksi tunne: se ui nyt Arangin ja kapteeninsa luo. Niin kauan kuin se tunsi pohjan jalkojensa alla eikä ollut vielä tehnyt ensimmäistä ratkaisevaa uintiliikettä, se oli tietänyt vapaaehtoisesti rikkovansa hirmuista tabua. Mutta heittäydyttyään uimaan kuolemanpelkoa voimakkaamman tunteen vallassa sillä oli yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pyrkimys: se oli menossa kapteeninsa luo.
Tottumattomana uimarina se ui kaikin voimin, ja samalla huusi rakkautensa hätää ja kiihkoa kapteenilleen, joka varmasti oli valkoisella huvialuksella puolen mailin päässä. Sen pienen tuskantäyttämän rakkauslaulun kuulivat mies ja nainen, jotka loikoilivat laivan kannella nojatuoleissa suojakatoksen alla, ja tarkkasilmäinen nainen se ensiksi näki Jerin kultaisen pään ja kertoi huomionsa.
»Anna laskea vene vesille, rakkaani», hän sanoi. »Se on pieni koira. Se ei saa hukkua.»