»Koirat eivät huku niin helpolla», kuului »rakkaan» vastaus. »Kyllä se selviytyy. Mutta mitä kummaa koira tänne ui...?» Hän nosti merikiikarin silmilleen ja katseli hetken. »... Ja kaiken kukkuraksi valkoisen miehen koira!»
Jeri rapisteli vettä käpälillään ja eteni tasaisella vauhdilla, silmät herkeämättä suunnattuina kasvavaan huvialukseen, kunnes sen äkkiä havahdutti vaistomainen uhkaavan vaaran tietoisuus. Tabun kosto läheni. Sitä kohti tuli ajelehtiva puunrunko, joka ei ollut puunrunko, vaan elävä vaarallinen olento. Jeri näki mustan suikaleen liukuvan hitaasti vedenpintaa pitkin, ja ennen kuin suikale vajosi, Jeri huomasi, että se oli jollakin tavoin toisenlainen kuin elävä ajelehtiva puunrunko yleensä.
Sitten jokin kiisi Jerin ohitse, ja Jeri tervehti sitä murinalla ja lyömällä vettä etukäpälillään. Se oli vähällä vajota pyörteeseen, mikä syntyi olennon pyrstön häilähdyksestä. Se oli hai eikä krokotiili, eikä se olisi sivuuttanut Jeriä niin sävyisästi, ellei se olisi ollut täpö täysi syötyään jättiläiskilpikonnan, joka oli liiaksi vanhuudenheikko päästäkseen pakoon.
Vaikkei voinut nähdä Jeri tunsi, että kuolemalla uhkaava olento väijyi sitä. Se ei nähnyt hain selkäevän pilkottavan pinnasta ja lähestyvän takaapäin. Mutta laivasta se kuuli sarjan nopeasti toisiaan seuraavia kiväärin laukauksia ja takanaan pelokasta loiskintaa. Siinä kaikki. Vaara meni ohi ja unohtui. Jeri ei edes yhdistänyt laukauksia vaaran ohimenoon. Se ei tietänyt eikä saanut milloinkaan tietää, että se mies, joka ihmisille oli Harley Kennan, mutta »rakkaani» sille naiselle, jota Harley Kennan, kolmimastoisen kuunari-huvipurren Arielin omistaja, myös nimitti »rakkaakseen», oli pelastanut sen hengen ampumalla marlin-kuulan hain evänjuureen.
Mutta Jeri sai tehdä Harley Kennanin kanssa tuttavuutta piankin, sillä juuri Harley Kennan laskettiin kainaloittensa ali sidotusta köydestä alas Arielin korkeaa kylkeä nostamaan merestä sileäkarvaista irlantilaista terrieriä, joka polki vettä eikä vilkaissutkaan sitä niskasta tarttuvaa miestä kiihkeästi etsiessään laidalta näkyvästä kasvorivistä vain yhtä: kapteeninsa kasvoja.
Eikä Jeri pysähtynyt kiittämään, kun se laskettiin alas kannelle. Sen sijaan se vaistomaisesti puhdisteli vettä karvoistaan töytäillessään puoleen ja toiseen kapteeniaan etsien. Mies ja hänen vaimonsa nauroivat katsellessaan.
»Se käyttäytyy kuin olisi menettänyt järkensä pelastumisen ilosta», huomautti rouva Kennan.
Ja herra Kennan: »Ei se siitä johdu. Varmaankin sillä on jokin ruuvi löysällä. Kenties se on sellainen, joka on menettänyt liikuntakoneistonsa sulkuhaan. Se ei ehkä voi lakata juoksemasta, ennenkuin jalat pettävät alla.»
Sillä aikaa Jeri jatkoi juoksemistaan laivan vasenta puolta keulaan ja oikeata perään, perästä keulaan ja taas takaisin heiluttaen häntätöpykkäänsä ja ystävällisesti nauraen kaksijalkaisille jumalille, joita oli niin paljon. Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, se olisi ihmetellyt valkoisten jumalien lukumäärää. Näitä oli siellä vähintään kolmekymmentä, lukuunottamatta sellaisia jumalia, jotka eivät olleet valkoisia eivätkä mustia, mutta kumminkin kulkivat pystyssä kahdella jalalla, olivat puetut vaatteisiin ja ilmeisesti mustia jumalia mahtavampia. Samaten, jos se olisi kyennyt tekemään johtopäätöksiä, se olisi päätellyt, etteivät kaikki valkoiset jumalat olleet vielä siirtyneet olemattomuuteen. Se vain totesi sen tietämättään.
Mutta siellä ei ollut sen kapteenia. Se nuuski kattohytistä, nuuski keittiöstä, missä kaksi kiinalaista kokkia kaakatti sille käsittämätöntä lirunlorua, nuuski kajuutan käytävästä, konehuoneen kattoikkunasta ja ensimmäisen kerran tunsi bensiinin ja koneöljyn hajun. Mutta vaikka se miten nuuski ja missä juoksi, se ei tavannut kapteeninsa hajua.