Perässä ruorirattaan luona se olisi istuutunut ulvomaan pettymystään ja sydämentuskaansa, ellei eräs ilmeisesti päällystöön kuuluva valkoinen jumala, jolla oli kultakoristeinen valkoinen lakki ja univormu, olisi puhutellut sitä. Hienokäytöksisenä kuten aina Jeri hymyili kohteliaasti, luimisti korviaan, heilutti häntäänsä ja lähestyi korkeaa jumalaa. Tämän käsi oli melkein hyväilemäisillään sen päätä, kun kannelta kuului naisen ääni puhuvan kieltä, jota Jeri ei ymmärtänyt. Sanat ja lauseparret olivat sen ymmärryksen yläpuolella. Mutta se tunsi niissä käskyn, ja sitä vahvisti valkoiseen ja kultaan puetun jumalan nopea liike, kun hän vetäisi pois kätensä, joka miltei oli hyväillyt Jeriä, Jumala jäykkeni ja äänekkäillä rohkaisuilla ja kehotuksilla, joiden merkityksen Jeri saattoi vain arvata, ohjasi sen menemään yli kannen sen henkilön luo, joka oli sanonut käskevällä äänellä: »Olkaa hyvä ja lähettäkää se minun luokseni kapteeni Winters.»
Jeri kierteli ruumistaan tottelemisen mielihyvästä ja olisi halukkaasti tarjonnut päänsä naisen ojennetun käden hyväiltäväksi, ellei olennon kummallisuus ja outous olisi herättänyt siinä varovaisuutta. Se keskeytti lähestymisensä ja peräytyi tuulen liehutteleman hameen luota, hampaitaan näyttäen ja muristen. Ainoat naisolennot, jotka se oli tuntenut, olivat olleet alastomia mustaihoisia. Hame, joka lepatti tuulessa kuin purje, muistutti sitä Arangin uhkaavasta emäpurjeesta, joka oli rätissyt, jyrissyt ja syöksähdellyt edestakaisin sen pään yläpuolella. Naisen lausumat sanat olivat lempeitä ja lepytteleviä, mutta vaarallinen hame liehui yhä tuulessa.
»Oletpa sinä hupsu koira!» nauroi nainen. »En minä aio purra sinua.»
Mutta hänen miehensä työnsi esiin arastelemattoman, lujan kätensä ja veti Jerin luoksensa. Ja Jeri kiemurteli hurmautuneena jumalan hyväilyssä suudellen kättä välkkyvän punaisella kielellään. Sitten Harley Kennan ohjasi sen naisen luo, joka istui lepotuolissa ja ojensi kätensä. Jeri totteli. Se lähestyi korvat luimussa ja nauravin suin, mutta juuri kun nainen oli ylettymäisillään Jeriin, tuuli hulmautti taas hänen hamettaan, ja Jeri peräytyi muristen.
»Ei se sinua pelkää, Villa», sanoi mies, »vaan sinun hamettasi. Kenties se ei milloinkaan ennen ole nähnyt hametta.»
»Tarkoitat siis», väitti Villa Kennan vastaan, »että täkäläiset pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjät pitävät koiratarhoja sukuluetteloineen. Sillä tämä mieletön seikkaileva koira on varmasti yhtä puhdas irlantilainen terrieri kuin Ariel on Oregonin männyistä rakennettu kuunari.»
Harley Kennan nauroi hyväksyvästi. Villa Kennan nauroi myöskin, ja Jeri tunsi, että sen edessä oli kaksi onnellista jumalaa, ja sekin nauroi heidän kanssaan.
Omasta aloitteestaan se lähestyi taas naisjumalaa puuterin ja muiden heikommin tuntuvien miellyttävien tuoksujen vetämänä, jotka se jo oli tuntenut samoiksi kuin rannalla tapaamansa oudot tuoksut. Mutta pahansuopa pasaatituuli liehautti taas hametta, ja taas Jeri peräytyi, ei kumminkaan niin kauas kuin ennen eikä niin äreästi niskaansa pörhistellen ja muristen hampaat vain puoliksi paljaina.
»Se pelkää sinun hamettasi», väitti Harley. »Katsohan sitä! Se tahtoo tulla luoksesi, mutta hame pitää sen loitolla. Kun käärit sen allesi, ettei se pääse liehumaan, niin näet, mitä tapahtuu.»
Villa Kennan seurasi neuvoa, ja Jeri tuli varovasti, painoi päänsä hänen käteensä ja köyristeli selkäänsä ja nuuski hänen sukkien ja kenkien peittämiä jalkojaan ja tunsi ne samoiksi, jotka olivat paljaina astelleet hävitetyn rantakylän teitä.