»Aivan niin...»
»Aina aivan niin», katkaisi Kennan kohteliaasti vaimonsa puheen. »Olet aina oikeassa, etenkin silloin, kun olet eniten väärässä. Et tietenkään purjehdusta etkä kertomataulua koskevissa asioissa, joissa todellisuuden on ohjattava ihmisen laiva meren salakarien ohi, mutta aina oikeassa, kun on kysymys aistimien havaitsemiskyvyn ulkopuolella olevista totuuksista.»
»Nyt sinun suuri miehenviisautesi koettaa pitää minua narrinaan», vastasi Villa. »Mutta minä tiedän...» Hän pysähtyi tapaillen kyllin voimakkaita sanoja, mutta kun sanat jättivät hänet pulaan, hän vei kätensä sydämelleen vedoten todistukseen, joka oli kaikkia sanoja voimakkaampi.
»Olemme yhtä mieltä, teen kunniaa», nauroi Harley iloisesti.
Harley Kennan ei uskonut todeksi nyt eikä milloinkaan vaimonsa arvelua Jerin kertomista tarinoista. Ja koko elämänsä ajan hän piti koko asiaa herkkätunteisen Villan rakastettavana runollisena kuvitelmana.
Mutta vaikka Jeri olikin vain nelijalkainen, sileäkarvainen irlantilainen terrieri, sillä oli suuri taito oppia kieltä. Vaikka se ei voinutkaan opettaa kieliä, se saattoi kuitenkin oppia niitä. Vaivattomasti ja nopeasti, käytännöllisesti — ilman opetusta — se alkoi poimia sanoja Arielin kielestä. Onnettomuudeksi se ei ollut koiralle mahdollista viff-vuff-kieltä, jollaisen Nalasu oli keksinyt. Vaikka Jeri oppi ymmärtämään paljon siitä, mitä Arielilla puhuttiin, ei se voinut sitä ollenkaan puhua. Ainakin kolme naisjumalan nimeä se tunsi: Villa, »kulta-vaimo» ja rouva Kennan, sillä niin se kuuli naisjumalaa vaihdellen puhuteltavan. Mutta se itse ei osannut naisjumalaa niin puhutella. Se oli jumalien kieltä, jota vain Jumalat osasivat puhua. Se oli erilaista kuin Nalasun keksimä kieli, joka oli ollut yhdistelmä jumalien ja koirien puheesta, niin että jumalat ja koirat saattoivat ymmärtää toisensa.
Samoin se oppi tuntemaan monta miesjumalan nimeä: herra Kennan, Harley ja kapteeni Kennan ja kapteeni. Ja kun vain he kolme olivat yhdessä, Jeri kuuli nimiä »kulta-mieheni», »minun mieheni», »lapseni», »rakas mies», »rakkaani» ja »aurinkoni». Mutta Jerin oli mahdotonta lausua näitä nimiä puhutellessaan miestä, samoin kuin hän ei osannut puhutella naista tämän monilla nimillä. Ja kuitenkin se oli monet kerrat kuiskaillut Nalasulle hiljaisina, tyyninä öinä sanoja viff- ja vuff-kielellä sadan askeleen päästä.
Eräänä päivänä nainen kumartui Jerin puoleen, niin että hänen uinnin jälkeen kuivumaan avattu tukkansa aaltoili sen ympärillä, piteli kaksin käsin kiinni sen päästä, niin että sen kapean, kauniin kielen hänen nenäänsä tarkoittama suudelma hairahtui tyhjään ilmaan, ja lauloi:
En tiedä hänen nimeään,
mut ruusua hän muistuttaa...
Seuraavana päivänä nainen toisti tämän, mutta nyt hän lauloi melkein koko laulun pehmeästi Jerin korvaan. Kesken kaiken Jeri hämmästytti häntä ja hämmästyi itsekin. Kun naisjumalan ääni pehmeästi värähteli sen korvissa, se teki kummallisen teon. Se istuutui yhtäkkiä, veti päänsä pois Villan käsien välistä ja kuono suunnattuna vinosti taivaaseen alkoi väristä ja hengittää kuuluvasti Villan laulun tahdissa. Nopealla, kouristuksentapaisella nykäyksellä sen kuono nousi sitten keskitaivasta kohti, sen suu aukeni, ja siitä virtasi äänitulva, joka kohosi ja vahveni nopeassa tahdissa ja hiljeni hitaasti vihdoin vaimeten kokonaan.