»Kaikki», vastasi hänen miehensä. »Ajattelehan, että sinua haaksirikkoon jouduttuasi pelastajasi nimittäisivät rouva Riggsiksi tai neiti de Maupiniksi taikka aivan yksinkertaisesti Topsyksi. Ja ajattele, että minua nimitettäisiin Benedict Arnoldiksi tai Judakseksi tai ... taikka ... Hamaniksi. Ei, anna sen olla nimetön niin kauan, kunnes saamme tietää sen alkuperäisen nimen.»
»Joksikin sitä täytyy nimittää?» intti Villa. »En voi ajatella sitä nimettömänä.»
»Nimitä sitä sitten useilla nimillä, mutta älä koskaan kahta kertaa samalla. Nimitä sitä 'koiraksi' tänään ja 'herra koiraksi' huomenna ja seuraavan päivänä jotenkin muuten.»
Niin sitten kävi, että Jeri osasi äänestä, äänenpainosta ja tilanteesta aina arvata, että sitä tarkoitettiin seuraavilla nimillä: »koira», »herra koira», »seikkailija», »kelpo poika», »hupsu laulaja», »nimetön» ja »rakastava pikku sydän». Siinä muutamia niistä monista nimistä, joita Villa sille tuhlaili. Harley taas antoi sille seuraavia nimiä: »ihmiskoira», »puhdas sielu», »messinkinappula», »joku vain», »kulta-hau», »Etelänmeren satraappi», »Nimrod», »pikku peijakas» ja »leijonantappaja». Lyhyesti: mies ja nainen antoivat antamistaan sille uusia nimiä. Ja Jeri oppi pian tietämään jokaisen heidän käyttämänsä nimen tarkoittavan sitä, vähemmän äänestä ja sanasta kuin siitä sydämellisyydestä millä se lausuttiin. Se ei enää ajatellut itseään Jerinä, vaan sen sijaan jokaisessa äänteessä, joka kuulosti kauniilta ja tulkitsi rakkautta, se tunsi oman nimensä.
Sen suuri pettymys, mikäli pettymykseksi voidaan sanoa tietämättömyyttä jonkin odotuksen toteutumattomuudesta, oli kieli. Ei yksikään laivalla olevista, ei edes Villa eikä Harley, puhunut Nalasun kieltä. Koko Jerin suuri sanasto, koko sen kielen käyttämisen taito, mikä olisi kohottanut sen kaikkien muiden koirien yläpuolelle oli aivan merkityksetön Arielilla. Sen jumalat eivät voineet kuvitellakaan sellaisen viff-vuff-pikakielen olemassaoloa, vielä vähemmän he osasivat puhua sitä kieltä, minkä Nalasu oli opettanut Jerille ja minkä Nalasun kuoltua Jeri yksin koko maailmassa tunsi.
Turhaan Jeri kokeili naisjumalan kanssa. Istua kyyröttäen kannella, kurkottunut pää painettuna Villan käsiin se saattoi puhua puhumistaan, mutta ei koskaan saanut odottamaansa vastausta. Pienenpienillä vingahduksilla ja heikoilla nyyhkytyksillä, »viffeillä» ja »vuffeilla» ja syvällä kurkussa muodostuvilla murahteluilla se koetti kertoa naisjumalalle katkelmia tarinastaan. Naisjumala oli täynnä lämmintä myötätuntoa, hän piti korvaansa niin lähellä sen puhuvaa suuta, että melkein hukutti sen hiustensa hyvänhajuiseen tulvaan. Mutta sittenkään hänen aivonsa eivät käsittäneet mitään siitä, mitä Jeri lausui, vaikka hänen sydämensä varmasti tunsi sen tarkoituksen.
»Ajattelehan rakkaani!» huudahti hän. »Koira puhuu. Tunnen, että se puhuu. Se kertoo minulle itsestään. Minä saisin tietää sen elämäntarinan, jos vain voisin ymmärtää sen kieltä. Se virtaa parhaillaan kurjaan, tyhmään korvaani, enkä minä kykene sitä käsittämään.»
Harley oli epäuskoinen, mutta hänen vaimonsa naisenvaisto oli oikeassa.
»Minä tiedän sen!» vakuutti Villa. »Sanon sinulle, että se saattaisi kertoa tarinan kaikista seikkailuistaan, jos me vain ymmärtäisimme. Ei ainoakaan koira ole ennen puhunut minulle tällä tavalla. Se on varmasti kertomus. Minä tunnen siinä eri vivahduksia. Joskus aivan luulen sen kertovan ilosta, rakkaudesta, suuresta ylpeydestä ja taistelusta. Toisinaan se taas ilmaisee suuttumusta, voimatonta vihaa, epätoivoa ja surua.»
»Luonnollisesti», myönsi Harley rauhallisesti. »Valkoisen miehen koira, joka on harhaillut Malaitan ihmissyöjien keskuudessa, on kokenut kaikkia noita tunteita, ja aivan yhtä luonnollisesti valkoisen miehen vaimo, kulta-vaimoni, rakas, ihastuttava Villa Kennan, saattaa omasta päästään keksiä sellaisen koiran kokemuksia ja pitää sen tarkoituksettomia ääniä kertomuksina niistä tuntematta niitä oman suloisen, herkän, myötätuntoisen mielikuvituksensa tuotteiksi. Näkinkengän laulu meren salaisuuksista, kaikkea vielä! Sen laulun me itse sepitämme merestä ja panemme näkinkengän suuhun.»