Ja samoin kuin se oli tottunut tekemään aina mister Hagginin ja kapteeninsa, jopa Bashtin ja Somon ylitaikurin luona, se liittyi nytkin korkeimpiin jumaliin ja sen tähden nautti alempien jumalien kunnioitusta. Samoin kuin kapteeni Arangilla ja Bashti Somossa olivat julistaneet tabun, niin myös mies ja nainen Arielilla suojelivat Jeriä tabulla. Sanolta, japanilaiselta hovimestarilta, ja yksin häneltä, Jeri sai ruokaa. Ei ainoakaan merimies saanut tarjota sille korppupalasta tai kutsua sitä maihin menevään veneeseen. Jeri ei olisi voinut ottaa tarjousta vastaan, eivätkä he tarjonneetkaan. Heidän ei sallittu leikkiä eikä telmiä sen kanssa, ei edes viheltää sille kannella.
Jerille tämä kaikki oli mieleen, sillä se oli luonnostaan yhden miehen koira. Tietysti oli muutamia arvoon perustuvia poikkeuksia, mutta kukaan ei herkemmin ja selvemmin tuntenut niitä kuin Jeri itse. Niinpä molemmat upseerit saivat tervehtiä sitä »hei» ja »hyvää huomenta»-huudoilla, vieläpä lyhyesti ja ystävällisesti taputtaakin sitä päälaelle. Kapteeni Winters sai osoittaa vieläkin suurempaa tuttavallisuutta. Kapteeni Wintersillä oli lupa hieroa sen korvia, pudistaa sen käpälää, raaputtaa sen selkää, jopa tarttua sitä rajusti poskiin. Mutta kapteeni Winters päästi sen luotaan kohta, kun mies tai nainen ilmestyi kannelle.
Etuoikeuksia, suloisen omavaltaisia etuoikeuksia miestä ja naista kohtaan oli koko laivalla yksin Jerillä, ja toiselta puolen he kaksi olivat ainoat, joille Jeri salli sellaisia. Kaikki koirat ovat jumalanpalvojia. Jeri oli onnellisempi kuin useimmat muut koirat, sillä sillä oli kaksi jumalaa, jotka, vaikka vaativatkin paljon, rakastivat sitä sitä enemmän.
Somossa Jerin muistot kapteenistaan ja mister Hagginista eivät olleet haihtuneet. Ihmissyöjäin kylän elämä ei ollut sitä tyydyttänyt. Siellä oli ollut liian vähän rakkautta. Vain rakkaus voi haihduttaa rakkauden muiston tai oikeammin surun kadotetusta rakkaudesta. Mutta Arielilla sellainen haihtuminen tapahtui nopeasti. Jeri ei unohtanut kapteeniansa eikä mister Hagginia. Mutta kun se nyt heitä muisteli, sen ikävä ei ollut yhtä tuskallinen kuin ennen. Se ikävöi yhä harvemmin, eivätkä kapteeni ja mister Haggin esiintyneet enää yhtä usein kuin ennen sen unissa, sillä kuten kaikki koirat Jeri uneksi paljon ja elävästi.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Ariel teki hitaasti matkaa pohjoista kohti pitkin Malaitan suojanpuoleista rannikkoa pujotellen ranta- ja ulkoriuttojen välillä värikylläisissä laguuneissa, uskaltautuen läpi niin kapeista korallisärkkäisistä salmista, että kapteeni Winters vakuutti joka päivä saavansa tuhat uutta harmaata hiusta. Se laski ankkurin jokaisen ulkoriuttasarjassa olevan vallitetun saaren ja mantereen jokaisen mangrovesuon kohdalla, missä vain näytti asuvan ihmissyöjiä. Sillä Harley ja Villa Kennan eivät kiirehtineet. Niin kauan kuin matkan varrella oli mielenkiintoista nähtävää, he eivät välittäneet siitä, oliko pysähdyspaikkojen väli lyhyt vai pitkä.
Tällä ajalla Jeri oppi tuntemaan uuden nimensä — tai paremminkin kokonaisen joukon nimiänsä. Tämä johtui siitä, että Harley Kennan ei tahtonut antaa määrättyä uutta nimeä nimen jo omaavalle olennolle.
»Sillä on varmasti ollut nimi», väitti hän Villalle. »Haggin on varmasti antanut sille nimen, ennenkuin se joutui Arangille. Sen tähden sen on oltava ilman nimeä siksi, kunnes palaamme Tulagiin ja saamme tietää sen oikean nimen.»
»Mitä merkitsee nimi?» tenäsi Villa.