»Häntä», nauroi hänen vaimonsa. »Alkuasukkaat eivät leikkaa koiriensa häntiä lyhyiksi. Vai mitä, Johnny? Leikkaavatko Malaitan mustaihoiset koiran häntää?»
»Ei leikata», vastasi Johnny. »Herra Haggin Meringellä leikata se poikki. Minu lyö veto, että hän olla leikata poikki senkin häntä.»
»Sitten se on ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista», päätteli Villa Kennan. »Etkö ole samaa mieltä, herra Sherlock Holmes Kennan?»
»Onnittelen sinua, rouva Sherlock Holmes», vastasi hänen miehensä kohteliaasti. »Nyt ei enää muuta kuin saatat minut suoraan itsensä La Perousen päätä katsomaan. Purjehdusopas kertoo, että hän jätti sen jonnekin näille saarille.»
He eivät osanneet aavistaa, että Jeri oli elänyt Somossa muutaman mailin päässä samalla rannikolla erään Bashtin turvattina ja että Bashti tällä samalla hetkellä istui ruohomajassaan tutkistellen kuihtuneilla polvillaan lepäävää suuren merenkulkijan päätä, jonka tarinan pään ottaneen päällikön jälkeläiset olivat ammoin unohtaneet.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kaunis sanfranciscolainen kolmimastoinen kuunari Ariel oli jo vuoden ollut purjehdusretkellä maailman ympäri, ennen kuin Jeri joutui sille. Uutena elinympäristönä, varsinkin kun se oli valkoisen jumalan maailma, se oli Jeristä vertoja vailla. Se ei ollut niin pieni kuin Arangi, eikä sen keulassa ja perässä, kannella ja hyteissä melunnut mustaihoisten parvia. Ainoa Jerin siellä tapaama mustaihoinen oli Johnny. Sen sijaan sen miehistönä oli pääasiallisesti kaksijalkaisia valkoisia jumalia.
Se tapasi näitä kaikkialla, ruorirattaan luona, tähystyspaikalla, pesemässä kansia, kiilloittamassa messinkiosia, kiipeämässä mastoihin tai hoitamassa purjeita ja köysiä puolitusinaa kerrallaan. Mutta kuitenkin heidän välillään oli olemassa eroa. Oli jumalia ja jumalia, ja Jeri oppi pian tietämään, että Arielin valkoisten jumalien hierarkiassa purjeita ja laivaa hoitavat olivat kaukana kapteenin ja hänen kahden valko- ja kultapukuisen upseerinsa alapuolella. Nämä taas puolestaan olivat alempia kuin Harley Kennan ja Villa Kennan, sillä — sen Jeri heti näki — Harley Kennan komensi heitä. Kuitenkin oli yksi asia, josta se ei päässyt selville ja jota se ei saanut milloinkaan tietää, nimittäin kumpi oli Arielin ylijumala. Se ei koskaan koettanutkaan päästä tietämään sitä, sillä sen ajatuskyky ei kantanut niin kauas, mutta niinpä se ei saanutkaan tietää komensiko Harley Kennan Villa Kennania vaiko Villa Kennan Harleyta. Rasittamatta aivojaan tällä kysymyksellä se hyväksyi omalla tavallaan heidän kaksoisvaltiutensa tässä uudessa maailmassa. Ei kumpikaan ollut toista korkeampi. He näyttivät hallitsevan tasa-arvoisina, mutta kaikki muut tottelivat heitä.
Ei ole totta, että se, joka ruokkii koiraa, voittaa sen sydämen. Harley ja Villa eivät milloinkaan antaneet ruokaa Jerille, mutta kuitenkin tämä valitsi heidät isännikseen, rakastettavikseen ja palveltavikseen eikä japanilaista hovimestaria, joka sitä säännöllisesti ruokki. Jokaisen koiran tavoin Jeri kykeni tekemään eron pelkän ruoanantajan ja ruoanomistajan välillä. Se tajusi vaistomaisesti, että ei ainoastaan se itse, vaan kaikki muutkin laivalla olevat saivat ruokansa mieheltä ja naiselta. Nämä ruokkivat ja hallitsivat kaikkia. Kapteeni Winters saattoi antaa määräyksiä merimiehille, mutta hän puolestaan otti käskyjä vastaan Harley Kennanilta. Jeri tiesi tämän yhtä varmasti kuin se käyttäytyi sen mukaan, vaikkei se koko aikana kertaakaan tullut sen mieleen selvänä tietoisuutena.