»Hyvä poika» oli kiitos, sen Jeri tunsi, ja Harleyn toistaessa sitä se tiesi varmasti tehneensä jumalalleen palveluksen ja menetelleensä oikein.
»Tiedätkö, että tuo lurjus aikoi tappaa meidät», kertoi Harley Villalle, joka jatkaen puolittaista pukeutumistaan oli tullut heidän luokseen. »Matkaa ei ollut viittäkymmentä jalkaa, eikä mies olisi voinut ampua ohi. Katsohan winchesteriä. Ei mikään vanhanaikainen rihlaton. Tuollaisen pyssyn omistaja osaa sitä käyttääkin.»
»Mutta miksi hän ei tehnyt sitä?» kysyi Villa.
Hänen miehensä osoitti Jeriä.
Villan silmät kirkastuivat, kun hän nopeasti käsitti asianlaidan. »Tarkoitatko...?» alkoi hän.
Harley nyökkäsi. »Juuri sitä. Hupsu laulaja esti sen.» Hän kumartui, pyöräytti miehen vatsalleen ja huomasi raadellun niskan. »Tuohon on Jeri iskenyt ensiksi, ja miehellä on varmasti ollut sormi liipasimella laukaistakseen meitä kohti, luultavimmin ensin minua, kun hupsu laulaja sekoitti hänen suunnitelmansa.»
Villa kuunteli vain puolittain, sillä hän piti Jeriä sylissään ja nimitteli sitä »siunatuksi koiraksi» vaientaen sen murinan ja silittäen tasaiseksi viimeisenkin pörhistelevän karvan.
Mutta Jeri alkoi taas murista ja oli hyökkäämäisillään mustaihoisen kimppuun, kun tämä liikahti levottomasti ja nousi pökertyneenä istumaan. Harley otti mieheltä pois puukon paljaan ihon ja vyön välistä.
»Mikä on nimesi?» hän kysyi.
Mutta mustaihoinen katseli vain Jeriä, tuijotti sitä hämmästyneenä, kunnes hän tajusi tilanteen ja totesi, että tuollainen pieni koirannappula oli riistänyt häneltä saaliin.