»Tuhat tulimaine», irvisteli hän Harleylle, »se koira olla koristellu minu kauniiksi».
Hän tunnusteli haavoja niskassaan ja kasvoissaan ja huomasi, että hänen kiväärinsä oli valkoisella herralla.
»Anta minulle minu pyssy», sanoi hän röyhkeästi.
»Annan sinulle pitkin korvia», kuului Harleyn vastaus.
»Mies ei näytä minusta tavalliselta malaitalaiselta», sanoi hän Villalle. »Ensiksikin, mistähän hän on saanut tällaisen kiväärin? Ajattele sitten hänen uskaliaisuuttaan. Hän varmasti näki meidän laskevan ankkurin ja niinikään näki meidän nousevan maihin. Ja kuitenkin hän luuli voivansa ottaa meidän päämme ja päästä niiden kanssa pakenemaan viidakkoon.»
»Mikä on nimesi?» kysyi hän uudelleen.
Mutta sitä hän ei saanut tietää, ennen kuin Johnny ja se osa miehistöä, joka oli noussut maihin, saapuivat paikalle juoksusta hengästyneinä. Johnnyn silmät tuijottivat vankiin, ja hän puhutteli Kennania ilmeisen kiihtyneenä.
»Antaa minulle tämä mies», pyysi hän. »Eikö tosi? Te antaa hän minulle.»
»Minkä vuoksi pyydät häntä?»
Johnny ei vastannut heti tähän kysymykseen, vaan vasta sitten, kun Kennan sanoi, että koska mitään pahaa ei ollut tapahtunut, hän aikoi antaa mustaihoisen mennä. Tätä Johnny vastusti kiivaasti.