"Hyvät naiset ja herrat", hän puhui tyhjälle sahajauhokentälle, aivan kuin siinä olisi ollut lukuisa yleisö. "Tämä Rosinante on pahin veijari aasien joukossa. Se on sävyisä kuin newfoundlandilaispenikka … odottakaahan hetkinen…"
Hän meni takaisin aitauksen luo, ojensi kätensä nuoran yli ja sanoi: "Tule tänne, Rosinante, ja näytä kaikille näille naisille ja herroille, kenestä sinä eniten pidät."
Ja Rosinante tulla kepsutti pienillä kavioillaan, nuuski Collinsin kämmentä, tuli lähemmäksi, nuuski hänen käsivarttaan, töykkäsi häntä olkapäähän turvallaan, kohottautui hiukan takajaloilleen, aivan kuin olisi aikonut syleillä häntä nuoran yli. Itse asiassa se vain kerjäsi ja rukoili, että Collins pelastaisi sen aitauksesta ja odottavasta kidutuksesta.
"Se on seuraus siitä, etten ole milloinkaan pistänyt sitä naulalla", sanoi Collins vahaviiksiselle herralle ja meni sitten entiselle paikalleen sahajauhokentälle kuvitellun orkesterin yläpuolelle ja puhui kuvitellulle katsojajoukolle:
"Hyvät naiset ja herrat, Rosinante on suuri veitikka. Se taitaa viisikymmentä kujetta neljällä jalallaan, eikä ole syntynyt sitä ihmistä, joka pysyisi kuuttakymmentä sekuntia sen selässä. Sen sanon suoraan, ennenkuin teen ehdotukseni. Kuulostaa helpolta, eikö totta? — Istua minuutti, kuudeskymmenes osa tunnista tai tarkoin sanottuna kuusikymmentä sekuntia, niin kiltin ja iloisen aasin selässä kuin Rosinante. Hei, pojat … tulkaa koettamaan! Jokaiselle, joka pysyy minuutin sen selässä, maksan heti viisikymmentä dollaria ja kahdesta minuutista viisisataa dollaria."
Sitten tuli Samuel Baconin osa. Hän tulla nilkutti kömpelösti sahajauhojen yli ja irvisteli hämillään. Collins ojensi kätensä ja oli auttavinaan hänet korokkeelle.
"Oletteko henkivakuutettu?" Collins kysyi.
Sam pudisti päätään ja irvisteli.
"Miksi teette tämän?"
"Rahan tähden", Sam sanoi. "Tarvitsen rahaa liikkeeseeni."