"Ei sillä näy ainakaan suusalpaa olevan", nauroi Villa, "vaikkei se kovin puheliaskaan ole".
Miksin puheliaisuus loppuikin siihen. Kukaan ei kuullut sen haukkuvan muulloin kuin näissä kahdessa tilanteessa, jolloin sen jumala näytti olevan vaarassa. Se ei haukkunut milloinkaan kuuta tai kaikua vuoristossa tai liikkuvaa tuntematonta. Sensijaan sai päärakennuksessa kuuluva kajahtelu Jerin tuulettamaan keuhkojaan. Jerin haukkuessa Miksi laskeutui perin kyllästyneenä maata ja odotti, että laulu loppuisi. Miksi ei haukkunut silloinkaan, kun se hätyytti kartanon alueelle tulleita vieraita koiria. "Sehän tappelee kuin vanha sotilas", huomautti Harley nähtyään kerran sellaisen tappelun. "Se on kylmäverinen, ei kiihdy ollenkaan."
"Se on liian aikaisin vanhentunut", sanoi Villa. "Sitä ei haluta enää leikkiä, eikä se tahdo haukkua. Mutta tiedän kuitenkin, että se pitää sinusta ja minusta…"
"Vaikkei se näytäkään sitä sanoin tai elein", keskeytti hänen miehensä.
"Voit nähdä rakkauden loistavan sen silmistä."
"Se muistuttaa minulle erästä luutnantti Greeleyn retkikunnan jäsentä, jonka tunsin", sanoi Harley. "Hän oli sotilaana yhtynyt retkeen ja oli yksi niistä harvoista, jotka jäivät eloon. Hän oli saanut kärsiä niin paljon, että hän oli yhtä hiljainen ja vaitelias kuin Miksi. Hän sai useimmat ihmiset ikävystymään; he eivät voineet ymmärtää häntä. He tiesivät niin vähän elämästä, jonka hän oli tutkinut juuria myöten. Hänestä sai tuskin sanaakaan irti. Ei siksi, että hän olisi unohtanut, miten tuli puhua; hänestä vain ei kannattanut puhua, kun kukaan ei ymmärtänyt. Liian kovat kokemukset olivat tehneet hänet äreäksi. Ja tuo pelottava jäykkyys johtui siitä, että hän oli käynyt läpi tuhannet helvetin tuskat. Hänen silmissään oli sama rauha kuin Miksinkin. Ja sama viisaus. Antaisin mitä tahansa saadakseni tietää, kuinka se on saanut tuon haavan olkapäähänsä. Se on varmasti ollut leijona tai tiikeri."
* * * * *
Kuten vuorileijona, jonka Miksi oli tavannut vuorilla, niin mieskin oli tullut Mendocinan erämaista, pysytellyt vaikeapääsyisillä harjanteilla ja öisin kulkenut yli viljeltyjen laaksojen, missä oli ihmisiä ja siis vaarallista näyttäytyä. Kuten vuorileijona mieskin oli ihmisten vihollinen, ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan ja uhkasivat hänen elämäänsä, jonka hän itse oli turmellut paljon pahemmin kuin leijona, joka oli repinyt vain vasikoita nälkänsä sammukkeeksi.
Mies oli murhaaja kuten vuorileijona. Mutta hänen tunnusmerkkinsä ja kertomus hänen teoistaan oli ollut kaikissa sanomalehdissä, ja ihmisten mieliä hän kiihdytti paljon enemmän kuin vuorileijona. Leijona oli tappanut nuorta karjaa vuorilaitumilla. Mutta mies oli surmannut kokonaisen perheen — postimestarin, hänen vaimonsa ja heidän kolme lastaan postitalon yläkerrassa Chisholmin vuorikylässä.
Kaksi viikkoa oli miestä turhaan etsitty. Viimeisen kerran hän oli ollut asutulla seudulla, kun hän Russian-virran rantavuoristosta kulki hyvin viljellyn Santa Rosa laakson poikki Sonoma-vuorelle. Kaksi päivää hän oli maannut siellä piilopaikassaan ja nukkunut paljon Kennanin uudistilan kaikkein autioimmassa ja luoksepääsemättömimmässä kolkassa. Hänellä oli kahvia, jonka hän oli ottanut viimeksi ryöstämästään talosta. Yksi Harley Kennanin angoravuohista oli varustanut hänet lihalla. Hän oli nukkunut uupumuksesta kaksi vuorokautta, herännyt silloin tällöin ja ahminut vuohenlihaa kuin eläin ja juonut suuret määrät kahvia kylmänä tai lämpimänä, vaipuakseen jälleen raskaaseen uneen.
Sillävälin sivistys käytännöllisine järjestöineen ja monimutkaisine keksintöineen hiipi aivan hänen kantapäillään. Sähkö oli saanut hänet kierrokseen. Puhuttu sana oli eristänyt Sonoma-vuoren, missä hän piileskeli, ja ympäröinyt vuoren juuren aseistetuilla poliisi- ja farmarijoukoilla. Heille oli seudulla kiertelevä murhamies vuorileijonaakin vaarallisempi. Kennanin talossa, kuten kaikissa muissakin taloissa Sonoma-vuoren seutuvilla, puhelin oli usein soinut välittäen tärkeitä keskusteluja.