"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on sellaiset vaatimukset?" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa sisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.
"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin olette menettäneet, hyvät herrat", vastasi Daughtry huolettomasti.
"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin hovimestaria", pisti kapteeni väliin. "Ja muistan hyvin vielä ajan, jolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa meressä."
"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut meitä käynnillänne", alkoi juutalainen ivailla. "Valitamme, ettemme voi täyttää toivomuksianne."
"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan tuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut kasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti."
"Pitäkää suunne kiinni", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena — ei vanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. "Kuka vastaa tästä retkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan kysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta tuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan, ja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei myöskään ole, kaukana siitä."
"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw", vastasi juutalainen lepytellen. "Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin olisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin teitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette ole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä."
"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja minun suurta meritottumustani", kapteeni kysyi harmistuneena. "Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten tuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä saakka ollut."
"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta." Vehnäfarmari kumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät sormet ulottuivat puolisääreen — siltä Daughtrysta ainakin näytti. — "Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään kiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja tuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään lisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten ennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta merimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä ja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja. No niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme hänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai minä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä höyrylaivassa San Franciscoon."
Hän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti vaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.