Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä. Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.
"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen. "Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa ajokoiraa vinttikoirasta — niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn kapakassa tahansa."
Ja hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli mahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.
Hietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat hänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti mieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.
Dag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta kokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen, puoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan pelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja itsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei loukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli sitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: "Se on oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä odottaa."
Miksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti ensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta ehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän ei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään tyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen lähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo päästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.
Hän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja, ikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat aivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään piippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden harmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli tarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.
Miksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti sen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä leikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas kauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein kosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua häntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies pysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.
Tuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä kuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä Miksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi kuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:
"Tule tänne, koira, tule tänne."