"No, kaikkea sitä sattuu…!" mutisi hovimestari hämmästyneenä. "Miksi helvetissä laskette veden pois?"
Hän tunsi vanhuksen ruumiin vapisevan pelosta, ja hänen mielensä heltyi.
"Samapa se", hän kuiskasi. "Älkää pelätkö minua. Kuinka monta tynnyriä olette jo porannut."
"Kaikki tässä rivissä", kuiskasi vanhus vastaan. "Ettehän mene kertomaan … noille toisille?"
"Kertomaan toisille?" Daughtry naurahti. "Voinpa sanoa teille, että olen täällä samalla asialla, vaikka en voi käsittää, miksi te sitä teette. Olen juuri saanut poratuksi kaikki tynnyrit ylähangan puolella. Mutta sen sanon teille, herra Greenleaf, menkää täältä heti kaikessa hiljaisuudessa, kun se vielä käy päinsä. Kaikki ovat ylhäällä tähystämässä, eikä kukaan huomaa teitä. Minä suoritan loppuun tämän tekosen … ja jätän ainoastaan sen verran vettä, että se riittää … sanokaamme, kahdeksitoista päiväksi."
"Tahtoisin puhella kanssanne … selittää asian", kuiskasi Vanha
Merikarhu.
"Aivan niin, herra Greenleaf, en kiellä olevani hiton utelias kuulemaan sitä selitystä. Tulen luoksenne kajuuttaan kymmenen minuutin kuluttua, niin että saamme jutella rauhassa. Mutta mitä tarkoituksia teillä sitten lieneekin, olen teidän puolellanne. Minullekin sattuu sopimaan parhaiten, että pääsemme pian satamaan, ja sitäpaitsi tunnen teitä kohtaan suurta kiintymystä ja kunnioitusta, herra Greenleaf. Menkää nyt. Tulen kymmenen minuutin kuluttua."
"Pidän teistä paljon, hovimestari", kuiskasi vanhus vapisevalla äänellä.
"Ja minä pidän teistä, herra Greenleaf — niin hiton paljon enemmän kuin noista kullankalastajista. Mutta puhukaamme tästä toiste. Menkäähän nyt. Minä lasken maahan loput vedestä."
Neljännestunnin kuluttua, kun kolme kullankalastajaa kieppui vielä mastonhuipuissa, Charles Stough Greenleaf istui kajuutassa totilasin ääressä, ja Dag Daughtry seisoi pöydän toisella puolen ja joi suoraan olutpullosta.