"Ensiksikin täytyy valita ihmisiä, joilla on rahaa — paljon rahaa, niin ettei tee mitään, jos he hiukan menettävätkin yrityksessä. Ja sellaiset on myös helpompi saada innostumaan asiaan."
"Koska he ovat ahneempia", pisti hovimestari väliin. "Mitä enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he tahtovat."
"Aivan niin. Ja saavathan he korvauksen rahoistaan. Sellaiset merimatkat ovat heille erittäin terveellisiä. Lopultakaan en tee heille mitään vahinkoa, vaan pelkästään hyvää."
"Mutta entä nuo arvet sitten — haava teidän kasvoissanne ja puuttuvat sormet? Te ette saanutkaan niitä isossa veneessä, kun merimies iski puukkonsa teihin. Miten hitossa te olette ne saanut? — Odottakaa hetkinen, herra Greenleaf. Antakaa minun ensin täyttää lasinne."
Ja täytetyn lasin ääressä Charles Stough Greenleaf kertoi arpiensa tarinan.
"Ensiksikin teidän tulee tietää, hovimestari, että minä olen … no niin, herrasmies. Minun nimeni esiintyy Yhdysvaltojen historiassa jo aikoja ennen kuin ne olivat muodostuneet Yhdysvalloiksi. Olin toisena luokallani korkeakoulussa, jonka nimeä en halua mainita. Muutoin ei se nimi, jota käytän, ole omani. Olen itse tekaissut sen. Minulla on ollut huono onni elämässä. Laivan kantta aloin polkea jo nuorena miehenä, mutta Wide Awaken kannella en ole milloinkaan ollut. Se laiva on vain satua ja minun elinkeinoni nyt vanhoilla päivillä.
"Te kysyitte, kuinka sain tämän arven ja kadotin sormeni. Näin se kävi. Oli aamu, juuri ylösnousun aika makuuvaunussa, kun se tapahtui. Koska vaunu oli aivan täynnä, olin saanut tyytyä ylävuoteeseen. Siitä ei ole vielä kovin kauan, muutamia vuosia vain. Olin silloin jo vanha mies. Olimme matkalla Floridasta. Sattui junien yhteentörmäys korkealla sillalla. Vaunut syöksyivät päällekkäin yhteen kasaan ja jotkut putosivat yhdeksänkymmenen jalan korkeudelta kuivuneen joen uomaan. Se oli kuiva, pohjalla oli vain vesirapakko, joka oli kymmenen jalkaa läpimitaten ja kahdeksantoista tuumaa syvä. Sen ympärillä oli kiviröykkiöitä. Minä osuin putoamaan rapakkoon.
"Se tapahtui näin. Olin juuri saanut kengät jalkaani, paidan ja housut päälleni ja olin aikeissa laskeutua alas makuupaikaltani. Siinä istuin juuri penkin reunalla jalat riipuksissa, kun veturit törmäsivät yhteen. Vastaisen puolen vuoteet junailija oli jo korjannut.
"Siinä istuin siis jalat riipuksissa, enkä ollenkaan tiennyt, missä olimme, rautatiesillallako vai tasaisella maalla, kun onnettomuus sattui. Minä viskauduin tietenkin paikaltani, lensin lintuna yli käytävän, sukelsin pää edellä vastakkaisen ikkunan läpi, heitin ilmassa useampia kuperkeikkoja kuin haluan ajatellakaan ja olin, kumma kyllä, melkein vaakasuorassa asennossa pudotessani tuohon vesilätäkköön. Se oli ainoastaan kahdeksantoista tuuman syvyinen. Ajoin siitä pudotessani kaiken veden pois ja sain sen sitten peitteeksi ylleni. Olin vaunussani ainoa, joka pelastui. Vaunu sortui neljänkymmenen jalan päähän minusta, ja siitä poimittiin ainoastaan ruumiita. En ollut edes pyörtynyt, kun minut nostettiin lätäköstä. Ja kun lääkärit olivat minua kylliksi puoskaroineet, olivat sormeni poissa ja minulla oli tuo arpi kasvoissa ja — sitä te ette voi nähdä — olin kadottanut kolme kylkiluuta.
"Oh, minulla ei ollut valittamisen syytä. Ajatelkaa toisia, jotka olivat olleet samassa vaunuosastossa — kaikki olivat kuolleet. Pahaksi onneksi satuin matkustamaan jäniksenpassilla enkä voinut vaatia korvausta rautatieyhtiöltä. Mutta tässä olen nyt, varmaankin ainoa ihminen, joka on tehnyt yhdeksänkymmenen jalan ilmamatkan, pudonnut kahdeksantoista tuumaa syvään vesilätäkköön ja jäänyt sittenkin henkiin. — Hovimestari, olkaa hyvä ja täyttäkää lasini…"