"Se on kuolinkamppailua", virkkoi Vanha Merikarhu heltyneenä.
"Nyt se on kuollut", sanoi kapteeni Doane viiden minuutin kuluttua. "Kuka olisi uskonut? Kiväärin kuula! Toivon, että saisimme edes puoli tuntia kestävän tuulenpuuskan päästäksemme hiukan kauemmaksi noista vaarallisista naapureista."
"Tämä olisi voinut olla meidän tuhomme", sanoi Grimshaw.
Kapteeni Doane pudisti päätään, levottomana silmäillen löysiä purjeita ja tarkastellen, eikö näkyisi värähdystäkään meren pinnassa. Mutta kaikkialla oli liikkumattoman tyyntä ja isot mainingit kohoilivat loivien kukkulain tavoin, harmaina kuin elohopea.
"No, kaikki käy hyvin", Grimshaw virkkoi. "Se on jo menossa, ui suoraan poispäin meistä."
"Tietysti kaikki käy hyvin, kuka on muuta ajatellutkaan", rähisi Nishikanta kuivaten hikeä otsaltaan ja kaulaltaan ja toisten tavoin katsellen pois uivaa valasta. "Kyllä tekin olette hienoa joukkoa, kun säikähdätte kalaa."
"Näin kyllä, että olitte tavallista keltaisempi naamaltanne", Grimshaw ivasi. "Teillä oli sydän kurkussa."
Kapteeni Doane veti syvään henkeä. Hän tunsi mielensä niin keventyneeksi, ettei ollenkaan välittänyt tästä riidasta.
"Keltainen olitte kuin olitte", jatkoi Grimshaw, "enempi ei ollut mahdollista". Sitten hän nyökkäsi Vanhaan Merikarhuun päin. "Tuossa näette rehdin miehen. Hän ei ainakaan ollut keltainen. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, ja hän käsitti kuitenkin vaaran paremmin kuin me. Jos minun pitäisi valita haaksirikko asumattoman saaren rannalla joko hänen kanssaan tai teidän kanssanne, valitsisin tuhat kertaa ennemmin hänet. Jos…"
Mutta merimiesten huuto keskeytti hänet.