Kuinka oikeassa olin arvelussani ja kuinka erinomaisesti nämä säkeet sattuivat paikalleen, sen saatte pian kuulla.
"En kestä tätä enää kauan aikaa, en", valitteli hän toisella puolella seisovalle miehelle. "Minä rikon jonkun ikkunan, ison ikkunan, ja pääsen istumaan neljäksitoista päiväksi. Silloin saan hyvän makuupaikan, siitä ei pelkoa, ja parempaa muonaa kuin; täällä… Mutta siellä en saa tupakanhiventäni" — tuli murheellisena jälkiaatoksena.
"Olen ollut nyt kaksi yötä ulkona", jatkoi hän, "läpimärkänä toissayönä, enkä voi tätä enää kauan kestää. Minä rupean vanhenemaan, ja jonakin aamuna saavat korjata minut kuolleena."
Hän pyörähti kiihkeänä minun puoleeni: "Älä sinä vain päästä itseäsi vanhenemaan, poika. Kuole pois nuorena taikka tällaiseksi muuten tulet, sen tahdon sinulle sanoa. Minä olen kahdeksankymmenenseitsemän nyt, mutta olenpa miehen lailla maatani palvellut. Kolme nauhaa hyvästä käytöksestä ja Viktoria-ristin ja tämän olen siitä hyvästä kaikkiaan saanut. Toivonpa, että olisin kuollut, toivon niin että olisin kuollut. Eipä se kuolema minua liian pian tapaa, ei tapaa."
Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta ennenkuin toinen mies ennätti häntä lohduttaa, hän alkoi rallattaa merimiesviisua, aivan kuin maailmassa ei olisi surun rahtuakaan.
Hiukan yllykettä saatuaan hän kertoi tarinansa siinä odotellessaan jonossa työhuoneen edustalla kahden yön katutaivalluksen jälkeen.
Poikasena hän oli ottanut pestin brittiläiseen laivastoon ja palveli viidettäkymmentä vuotta uskollisesti ja nuhteettomasti. Nimiä, päivämääriä, päälliköitä, satamia, laivoja, komennuksia ja tappeluita vyöryi hänen huuliltaan alituisena virtana, mutta en voi muistaa niitä kaikkia, eikä köyhäintalon ovella sovi pitää muistikirjaa. Hän oli ollut koko ajan mukana "ensimmäisessä Kiinan sodassa", niinkuin hän sanoi; oli ottanut pestin Itä-Intian komppanialta ja palvellut kymmenen vuotta Intiassa; palannut taas Intiaan Englannin laivastossa kapinan aikana; palvellut Birman sodassa ja Krimin sodassa — ja tämän kaiken lisäksi taistellut ja raatanut Englannin lipun puolesta melkein maailman joka kolkassa.
Silloin sattuma puuttui asiaan. Aivan vähäpätöinen seikka, kunhan sitä vain olisi tutkittu alkusyyhyn asti. Kenties luutnantin aamiainen oli ollut epäonnistunut taikka hän sattunut valvomaan myöhään edellisenä iltana taikka ehkäpä velat lienevät ahdistaneet tahi päällikkö lienee puhutellut häntä töykeästi. Pääasia on, että luutnantti sinä päivänä oli ollut kiukkuisella päällä. Vanha merimies muiden mukana oli ollut korjaamassa keulaköysistöä.
Nyt on huomattava, että mies oli ollut laivastossa yli neljäkymmentä vuotta, että hänellä oli kolme nauhaa hyvästä käytöksestä sekä Viktoria-risti erikoisesta kunnostautumisesta taistelussa; hän ei siis voinut olla vallan vihoviimeinen merimies. Mutta luutnantti oli kiukkuisella päällä ja nimitti häntä — no niin, ei millään kauniilla nimellä. Se viittasi hänen äitiinsä. Poikasena ollessani oli meidän poikain laki sellainen, että se velvoitti meidät tappelemaan pikku pirujen lailla, jos sellainen häväistys olisi sanottu äidistämme; ja onpa minun maanosassani moni mies saanut hengellään maksaa sen sanan käyttämisen toisesta.
Mutta luutnantti sinkautti merimiehelle sen sanan. Sillä hetkellä merimiehellä sattui olemaan kädessään rautainen tanko. Hän iski sillä heti luutnanttia päähän ja nakkasi upseerin kaiteen yli mereen.