Ja sitten, mies itse kertoi: "Älysin mitä olin tehnyt. Tunsin ohjesäännöt, ja päättelin itsekseni: 'Nyt tuli loppusi, James-poikaseni; mutta tulkoon vain.' Ja minä hyppäsin hänen perässään aikoen hukuttautua yhdessä hänen kanssaan. Ja sen olisinkin tehnyt, mutta lippulaivan soutuvene tuli juuri silloin laivamme vierelle. Molemmat nousimme pinnalle ja minä olin hänessä kiinni ja kolhin häntä nyrkilläni. Sehän se ratkaisi asiani. Ellen olisi häntä lyönyt, olisin voinut väittää, että nähtyäni mitä olin tehnyt, olin hypännyt perässä pelastaakseni hänet."
Sitten seurasi sotaoikeus tai mikä lie oikeudenkäynnin nimi merellä. Hän kertasi tuomionsa sana sanalta, aivan kuin olisi sen merkinnyt muistiin ja lukenut katkerana läpi monet kerrat. Näin rangaistiin miestä, joka miehuullisuutensa tähden rikkoi kurinpitolakia, että on kunnioitettava esimiehiään, jotka eivät aina ole kunnian miehiä: hänet alennettiin tavallisen merimiehen arvoon, hän menetti kaikki ansaitsemansa palkkiorahat ja kaikki eläkeoikeutensa, hänen piti luovuttaa pois Viktoria-ristinsä, hänet erotettiin laivastosta käytös arvosteltuna hyväksi (koska se oli hänen ensimmäinen rikoksensa), hän sai viisikymmentä raipan iskua sekä kaksi vuotta vankeutta.
"Toivonpa, että olisin hukkunut sinä päivänä, niin toivon, jumala paratkoon", päätti hän tarinansa, jonon siirtyessä eteenpäin ja kääntyessämme kulman ympäri.
Vihdoinkin tuli näkyviin ovi, josta köyhät laskettiin ryhmittäin sisälle. Ja tällöin sain tietää hämmästyttävän seikan: koska tänään oli keskiviikko, ei kukaan meistä pääsisi pois ennenkuin perjantaiaamuna. Eikä liioin, tupakkamiehet, ottakaa tämä varteen, kukaan saanut tuoda mukanaan tupakkaa. Se meidän tuli antaa pois sisään astuessamme. Joskus, kerrottiin minulle, se annettiin takaisin pois päästettäessä, mutta joskus se hävitettiin.
Vanha sotilas opetti minua. Hän avasi kukkaronsa ja tyhjensi tupakkansa (säälittävän pienen erän) paperipalaseen. Tämän hän puristi pieneksi ja latteaksi ja kätki sukkaansa kengän sisäpuolelle. Ja sinne alas sukan sisään sukelsi minunkin tupakkapalani, sillä neljänkymmenen tunnin tupakkapaasto on tuska, jonka kaikki tupakoitsijat ymmärtävät.
Jono siirtyi siirtymistään, ja me lähenimme hitaasti, mutta varmasti pihtipieliä. Joutuessamme seisomaan eräälle rautaristikolle huusi merimies eräälle edempänä odottavalle miehelle:
"Montako ottavat vielä vastaan?"
"Kaksikymmentäneljä", kuului vastaus.
Katsoimme huolissamme eteenpäin ja laskimme. Kolmekymmentä neljä oli edellämme. Pettymystä ja hämmennystä näkyi ympärilläni olevista kasvoista. Eipä ole erityisen hupaista nälkäisenä ja pennitönnä odotella unetonta yötä kaduilla. Mutta me toivoimme toivottominakin, kunnes kymmenen enää oli jonosta jäljellä; silloin portinvartija työnsi meidät takaisin.
"Täynnä", sanoi hän sulkien oven.