Kaikkein ensiksi minun täytyy pyytää anteeksi ruumiiltani, että olen laahannut sitä mokoman iletyksen läpi, ja anteeksi vatsaltani, että olen syöttänyt sille sellaista iletystä. Olen ollut piikkilässä, nukkunut piikkilässä ja syönyt piikkilässä; lisäksi olen karannut piikkilästä.
Yritettyäni kahdesti turhaan tunkeutua Whitechapelin yömajaan läksin kolmannella kerralla aikaisin matkaan ja liityin alakuloiseen jonoon ennen kello kolmea iltapäivällä. Sinne ei laskettu sisälle ennenkuin kuudelta, mutta näinkin aikaisin tulleena olin numero kaksikymmentä, ja oli ilmoitettu, että vain kaksikolmatta pääsisi sisälle. Kello neljältä oli jonossa kolmekymmentäneljä, viimeiset kymmenen riippuen perässä siinä heikossa toivossa, että jonkinlainen ihme päästäisi heidät sisälle. Monia muita tuli paikalle, tarkasteli jonoa ja meni matkaansa, katkeran varmistuneena siitä, että piikkilä tulisi täyteen heittäkin.
Keskustelu oli aluksi hidasta ja kangertavaa, kunnes molemmin puolin minua seisovat miehet havaitsivat olleensa yht'aikaa isorokkosairaalassa, vaikka he eivät olleetkaan ennättäneet tutustua, kun talo oli ollut täynnä potilaita, tuhatkuusisataa kaikkiaan. Mutta he korvasivat asian nyt, jutellen sairaudestaan ja vertaillen sen mitä tympäisevimpiä ilmiöitä aivan kylmäverisesti ja mitä luonnollisimpina asioina. Sain tietää, että potilaista kuoli keskimäärin joka kuudes, että toinen oli ollut sairaalassa kolme kuukautta ja toinen puolen neljättä kuukautta sekä että he olivat olleet aivan "mädätä" tautiinsa. Silloin ihossani alkoi tuntua kutkua ja kihinää ja tiedustelin heiltä, miten kauan he olivat olleet vapaina. Toinen oli ollut kaksi viikkoa ja toinen, kolme viikkoa. Heidän kasvonsa olivat pahoin ruton syömät (vaikka kumpikin toisilleen vakuutti, ettei näin ollut laita), ja he näyttelivät minulle käsissään ja kynsiensä alla olevia yhä kesiviä isonrokon "siemeniä". Vieläpä toinen kynsäisi irralleenkin sellaisen siemenen minun mieleni ylennykseksi, ja vilahduksessa se lensi suoraan hänen ihostaan ilmaan. Koetin käpristäytyä pienemmäksi vaatteissani ja tunsin harrasta, hiljaista toivoa, ettei se vain olisi takertunut minuun.
Kummassakin tapauksessa sain tietää isonrokon olleen syynä siihen, että he olivat joutuneet "kilometritehtaalle" eli tuuliajolle. Kumpikin oli ollut työssä tartunnan saadessaan, ja kumpikin oli sairaalasta päästessään ollut aivan "poikki", edessään kolkko työnhaku-taival. Tähän mennessä he eivät olleet vielä saaneet työtä ja olivat nyt pyrkimässä piikkilään "lepäämään", kolme päivää ja yötä katuja taivallettuaan.
Näyttää siltä, ettei yksin sitä miestä, joka käy vanhaksi, rangaista pakollisesta onnettomuudestaan, vaan myös sitä, johon tauti tai tapaturma iskee. Myöhemmin puhelin erään miehen kanssa — "Inkivääriksi" sanoimme häntä — joka seisoi jonon ensimmäisenä — varma merkki siitä, että hän oli odotellut kello yhdestä alkaen. Vuotta aikaisemmin hän oli eräänä päivänä, ollessaan jonkun kalakauppiaan palveluksessa, kantanut raskasta kalalaatikkoa, joka painoi liian paljon. Seuraus: "jokin ratkesi", Ja niinpä oli laatikko maassa ja mies sen vieressä.
Lähimmässä sairaalassa, jonne hänet viipymättä kannettiin, sanottiin sitä repeämäksi, haudeltiin paisunut paikka pois, annettiin hiukan vaseliinia, millä sitä voidella, pidettiin hoidossa neljä tuntia ja käskettiin sitten mennä. Mutta tuskin hän oli kulkenut katuja pari kolme tuntia, kun hän jälleen oli selällään. Tällä kerralla hän meni toiseen sairaalaan, jossa häntä sitten paranneltiin. Mutta jutun ponsi on siinä, että työnantaja ei tehnyt mitään hänen palveluksessaan loukkaantuneen miehen hyväksi, ei yhtään mitään, vieläpä kieltäytyi antamasta hänelle kevyempää tilapäistäkin työtä, kun hän oli päässyt sairaalasta. "Inkivääri" on auttamattomasti mennyttä miestä. Hänen ainoa ansiomahdollisuutensa oli raskas työ. Nyt hän ei kykene tekemään raskasta työtä, ja tästä alkaen kuolinhetkeensä asti hän voi turvautua vain piikkilään ja katuihin ravintoa ja suojaa saadakseen. Sattuma puuttui asiaan — siinä kaikki. Hän nosti selkäänsä liian raskaan kalakuorman, ja hänen elinonnensa mahdollisuuksien yli vedettiin tuhoava risti.
Useat jonossa seisovat miehet olivat olleet Yhdys- valloissa ja toivoivat, että olisivat siellä pysyneetkin, kiroten hulluuttaan, että olivat sieltä lähteneet pois. Englannista oli tullut heille vankila, josta ei ollut toivoakaan päästä pakenemaan. Heidän oli mahdotonta päästä pois. He eivät voineet saada kokoon lippurahaa eivätkä liioin työlläkään matkaansa maksaa. Maassa oli heidänlaisiaan köyhiä hylkiöitä aivan liian paljon.
Minä kävin merenkyntäjä-miehestä, joka oli menettänyt vaatteensa ja rahansa, ja he kaikki surkuttelivat minua ja antoivat minulle monia terveitä neuvoja. Neuvojen yhteissisällys oli jotenkin tämän tapainen: Pysy loitolla kaikista piikkilän-kaltaisista paikoista; niissä ei ole mitään hyvää sinua varten; mene rantaan ja ponnista kaikkesi päästäksesi lähtemään maasta; mene työhön, jos suinkin pääset, ja koeta saada kokoon punnan verta rahaa voidaksesi lahjoa jonkun muonamestarin tai hänen alaisensa ja saada työtä vastaan vapaan matkan. He kadehtivat nuoruuttani ja voimiani, joiden avulla ennemmin tai myöhemmin pääsisin maasta. Heillä ei niitä enää ollut. Ikä ja Englannin osoittama tylyys olivat ne murtaneet, ja he olivat menettäneet pelinsä.
Oli siellä kuitenkin yksi, joka oli yhä nuori ja joka varmastikin vielä lopulta pääsee pois. Hän oli nuorena poikana mennyt Yhdysvaltoihin ja neljäntoista vuoden aikana ollut vain kaksitoista tuntia työttömänä yhteen jaksoon. Hän oli säästänyt rahansa, tullut liian varakkaaksi ja palannut kotimaahansa. Nyt hän seisoi piikkilän jonossa.
Kahtena viimeksikuluneena vuonna hän kertoi minulle olleensa kokkina. Työaika oli ollut kello seitsemästä aamulla kello puoli yhteentoista illalla ja lauantaisin kello puoli yhteen — yhdeksänkymmentä viisi tuntia viikossa, josta hän oli saanut kaksikymmentä shillinkiä eli viisi dollaria.