Sitten minulle annettiin paita — enkä voinut olla arvailematta, mitenhän moni mies sitä lie jo käyttänyt; se ja pari peitettä kainalossani läksin tarsimaan makuuosastoa kohti. Tämä oli pitkä, kaitainen huone, jonka pituussuuntaan kulki kaksi matalalla olevaa rautatankoa. Näiden tankojen väliin oli jännitetty — ei riippumattoja, vaan — kangaspalasia, kuusi jalkaa pitkiä ja vajaan kaksi jalkaa leveitä. Nämä olivat vuoteita, ja niiden kunkin väliä oli kuusi tuumaa, ja ne olivat noin kahdeksan tuumaa korkealla permannosta. Niiden suurin vika oli se, että pääpuoli oli hiukan korkeammalla kuin jalkopää, minkä vuoksi ruumis alati lipui alaspäin. Kun ne olivat kiinnitetyt samoihin tankoihin, rupesivat ne kaikki keinumaan, kun joku, vaikka hiukankin, liikahti; ja jos joskus hiukan torkahdin, niin aina joku pyrki takaisin siihen asentoon, josta oli lipunut alaspäin, ja se herätti minut jälleen.
Monta tuntia kului, ennenkuin pääsin uneen. Kello oli vasta seitsemän illalla, ja kadulla leikkivien lasten äänet kuuluivat kimeänä kirkunana aina lähelle puolta yötä. Haju oli kamala ja tukahduttava, ja kaikenlaiset kuvittelut pääsivät valloilleen, minkä ohessa ihossani tuntui kihinää ja kutkua, niin että olin melkein tulla hulluksi. Mörinää, pärskimistä ja kuorsausta kuului kuin joku merihirviö olisi äännähdellyt, ja useita kertoja siellä ja täällä joku painajaisen käsissä kiljaiseva herätti useimmat meistä. Aamuyöllä minut herätti rinnalleni kiivennyt rotta tai joku sentapainen eläin. Äkisti unestani heräten, ennenkuin ennätin saavuttaa itsehillintäni, päästin huudon, johon olisi luullut vainajainkin heräävän. Ainakin herätin elossa olevat, ja he noituivat minua yksimielisesti, koska en osannut ihmistapoja.
Mutta aamu tuli, ja sen mukana kello kuusi aamiainen: leipää ja "möykkyä", jotka annoin pois; ja sitten meidät määrättiin kukin omaan toimeensa. Toiset pantiin siistimistöihin, toiset riipimään köysitäpettä, mutta kahdeksan meistä vietiin kadun poikki Whitechapelin sairaalaan, missä meidät pantiin puhdistustyöhön. Sillä tavalla saimme maksaa "möykkymme" ja kangasvuoteemme, ja minä puolestani tiedän niistä maksaneeni monin kerroin niiden arvoa enemmän.
Vaikka tehtävänä oleva työmme oli mitä vastenmielisintä, pidettiin meidän osaamme kaikkein parhaana, ja toiset miehet kiittivät onneaan, kun olivat päässeet tähän työhön.
"Älä koske siihen, toveri, hoitaja sanoo sen olevan kuolettavaa", varoitti minua työtoverini, pitäessäni auki purtilon suuta, mihin hän tyhjensi ulostusastiaa.
Se oli tuotu sairasosastolta, ja minä vakuutin hänelle, etten aikonut siihen koskea enkä liioin antaa sen koskea minua. Siitä huolimatta täytyi minun kantaa purtilo ja montakin purtiloa alas viidet kerrosportaat ja tyhjentää ne säiliöön, jossa tätä mädätystä kiireesti valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. Kenties kaikki tämä on järkevää armeliaisuutta. Nämä piikkiläin ja katujen ihmiset ovat vain maanvaivana. He eivät ole miksikään hyväksi eivätkä hyödyksi kenellekään, eivät edes itsellensä. Heidän olemassaolonsa merkitsee maailmalle sekasortoa, ja parasta olisi, jos he olisivat tieltä poissa. Kohtalonsa kovuus on heidät murtanut, heillä on huono ravinto, hoito vielä huonompi, ja sentakia heihin kulkutauti aina ensiksi iskee, ja heidät se samoin nopeimmin tappaa.
He tuntevat itsekin, että yhteiskunnan voimat pyrkivät hävittämään heidän elinmahdollisuutensa. Olimme valelemassa puhdistusliuosta ruumishuoneen vieressä, kun ruumisvaunut ajoivat sisälle, ja niihin oli ahdettu viisi ruumista. Tämä johti keskustelun "valkoryyppyyn" ja "mustaan Jussiin", ja huomasin heidän kaikkien olevan vakuutettuja siitä, että sellainen köyhä mies tai nainen, josta sairaalassa oli liian paljon vastusta tai joka oli huonossa kunnossa, "hivuteltiin pois". Toisin sanoen, että parantumattomille ja vastuksellisille annettiin annos "mustaa jussia" tai "valkoryyppy" ja heidät lähetettiin paremmille maille. On aivan samantekevää, oliko tässä perää vai ei. Pääasia on, että he käsittävät asian niin, ja he ovat luoneet kieleen tätä vakaumustaan vastaavat käsitteet "musta jussi", "valkoryyppy" ja "hivutella pois".
Kello kahdeksan menimme sairaalan alla olevaan kellariin saamaan teetä ja sairaalan ruoantähteitä. Nämä oli kasattu tavattoman suurelle lautaselle korkeaksi keoksi, mikä oli sanoin kuvaamatonta sekasotkua — leipäpalasia, silavakokkareita, paistetun lihan palanutta kuorta, luita, lyhyesti sanoen kaikenlaista kaikenlaisia tauteja sairastavien potilasten hampaitten ja sormien kautta kulkenutta jätettä. Tähän sekasotkuun miehet upottivat kätensä, kaivaen, käpälöiden, kääntäen, nuuskien, hyläten ja kahmien kilpaa. Se ei ollut kaunista. Siat eivät olisi pahemmin penkoneet. Mutta nämä kurjat raukat olivat nälissään, ja he söivät ahnaina sitä rapaa, ja kun he eivät enää jaksaneet syödä, he kietoivat jäännökset nenäliinoihinsa ja pujottivat mytyn poveensa paitainsa alle.
"Kerran kun olin täällä ennen, niin mitäpä löysinkään tuolta noin muuta kuin suuren kasan siankyljyksiä", sanoi "Inkivääri" minulle. "Tuolta noin" merkitsi paikkaa, minne mädätys vietiin ja missä se valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. "Ne olivat erinomaisia, loppumattomasti lihaa niissä oli, ja minä kahmasin ne kainalooni, juoksin portista ulos ja kadulle hakemaan jotakuta, kenelle ne antaa. En nähnyt yhtään sielua ja juoksin sinne tänne aivan mielettömänä, kintereilläni vartija, joka luuli minun livistävän. Mutta juuri ennenkuin hän ennätti kaapata minut, tapasin vanhan vaimoihmisen ja nakkasin ne hänen esiliinaansa."
Sinä armeliaisuus, sinä ihmisystävyys, astuhan alas piikkilään ja ota "Inkivääri" opettajaksesi! Kadotuksen-kuilun pohjalla hän suoritti teon, jota epäitsekkäämpää ei ole milloinkaan Kadotuksen-kuilun ulkopuolella tehty. "Inkiväärin" teko oli kaunis, ja vaikka vaimo-vanhus olisi saanutkin jonkin tartunnan kyljyksien "loppumattomasta lihasta", oli se sittenkin kaunis, sangen kaunis. Mutta kaikkein valtavimmin vaikuttava tässä tapauksessa on minusta "Inkivääri"-rukka, joka oli "aivan mielettömänä" nähdessään niin paljon "lihaa" joutuvan hukkaan.