No niin, hän katseli meitä juuri sillä tavalla, ja häntä lähinnä olevat lannistuivat. Sitten hän koroitti äänensä:
"Lopettakaa mutinanne heti taikka minä käännytän teidät ympäri ja marssitan teidät ulos, ettekä saa aamiaista."
En voi kirjoittamalla kuvailla sitä sietämätöntä tapaa, jolla hän tämän sanoi. Hän näytti minusta tahtovan ilmaista olevansa mahtava mies, joka pystyi sanomaan puolituhantiselle ryysyläisjoukolle: "Te saatte syödä tai olla nälissänne, aivan niinkuin minä tahdon."
Kieltää meiltä aamiaisemme seisottuamme tuntikausia. Se oli kamala uhkaus, ja sitä heti seuraava säälittävän arkamainen hiljaisuus osoitti sen kamaluutta. Ja se oli raukkamainen uhkaus. Me emme voineet iskeä takaisin, sillä meidän oli nälkä; ja sepä on maailman sääntö, että kun joku toista syöttää, hän on tämän isäntä ja herra. Mutta sadanpäämies — tarkoitan adjutantti — ei ollut tyytyväinen. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän koroitti äänensä jälleen ja uudisti uhkauksensa, vieläpä kovensikin sitä.
Vihdoin meidät laskettiin juhlasaliin, jossa tapasimme lippumiehet peseytyneinä, mutta syömättöminä. Kaikki laskien täytyi meitä olla lähes seitsemänsataa miestä, jotka nyt istuivat — ei lihan eikä leivän ääreen, vaan kuuntelemaan puhetta, laulua ja rukouksia. Siinä istuessamme varmistuin siitä, että Tantalus kärsii monissa muodoissa yhä vieläkin tässä maailmassa. Adjutantti piti rukouksen, mutta minä en sitä ottanut varteen, sillä mieltäni käänsi edessäni oleva kurjuuden joukkokuva. Mutta puhe kävi jotenkin tähän suuntaan: "Saatte juhlia paratiisissa. Ei ole väliä, vaikka kuinka nälkää näkisitte ja kärsisitte täällä, saattehan juhlia paratiisissa, jos nimittäin seuraatte meidän ohjeitamme." Ja niin edespäin. Taitava palanen propagandaa, sellaiseksi sen käsitin, mutta kahdesta syystä se meni hukkaan. Ensiksikin käännytettävät olivat vailla mielikuvitusta ja materialistisia eivätkä ymmärtäneet minkään näkymättömän olemassaoloa, ja he olivat sitäpaitsi saaneet kärsiä helvettiä maan päällä siksi paljon, etteivät osanneet pelätä tulevaakaan helvettiä. Ja toiseksi he olivat väsyneitä ja uupuneita yön unettomuudesta ja sen vaivoista ja kärsivät vielä pitkän odotusseisotuksenkin seurauksia ja olivat nälissään, minkä vuoksi he eivät himoinneet "pelastusta", vaan ruokaa. "Sielun pyydystäjäin" (niin nimittivät nämä miehet kaikkia uskonnollisia yllyttäjiä) pitäisi hiukan tutustua sielutieteen fysiologisiin perusteisiin, jos he haluavat saada ponnistuksillaan jotakin aikaan.
Aikoinaan, kello yhdentoista seuduissa, aamiainen saapui. Sitä ei tuotu lautasilla, vaan paperikääröissä. En saanut niin paljoa kuin olisin halunnut, ja olen varma siitä, että kukaan ei saanut niin paljoa kuin halusi, eipä puoliakaan siitä, mitä halusi ja olisi tarvinnut. Osan leivästäni annoin kuninkaalliselle kulkurille, joka odotti Buffalo Billiä, ja hän tuntui olevan ateriansa lopussa yhtä nälkäinen kuin sen alussa. Tällainen on aamiainen: kaksi leivänviipaletta, pikku-palanen rusinoilla maustettua leipää, jota sanotaan "kakuksi", ohut siukale juustoa sekä kupillinen "vedellä pestyä". Useat miehet olivat odottaneet sitä kello viidestä alkaen, ja kaikki olimme odottaneet vähintään neljä tuntia; sen lisäksi meitä oli paimennettu kuin sikoja, sullottu yhteen kuin silakoita, kohdeltu kuin koiria ja suolattu saarnoilla, veisuulla ja rukouksilla. Eikä sekään vielä riittänyt.
Tuskin oli aamiaisesta päästy (ja siitä päästiin melkein yhtä pian kuin sen ennättää sanoa), kun väsyneet päät alkoivat nuokkua ja torkahdella, ja viidessä minuutissa puolet meistä nukkui sikeästi. Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että meidät laskettaisiin menemään, mutta kyllä pettämättömiä merkkejä pelastuskokouksen järjestämisestä. Katsahdin seinällä olevaan pikku kelloon. Se osoitti viittäkolmatta minuuttia yli yhdentoista. Ohhoh, ajattelin, aika rientää, ja minun täytyy vielä ennättää työn hakuun.
"Tahdon lähteä pois", sanoin parille liereillään pysyneelle miehelle vieressäni.
"Täytyy jäädä jumalanpalvelukseen", oli vastaus.
"Tahdotteko te jäädä?" kysyin.