Siinä se oli aamiainen. Kello yhdeksän. Puolitoista tuntia vielä. Niitä miehiä, joilla oli lippu, kadehdittiin kovasti. He saivat käydä sisälle, saivat pestä itsensä sekä istua lepäämään aamiaiseen asti, kun taas me saimme odottaa samaa aamiaista kadulla. Lippuja oli jaeltu edellisenä yönä kaduilla ja Embankmentin varrella, eikä niiden haltijaksi ollut päässyt ansiosta, vaan onnesta.
Puoli yhdeksältä laskettiin taas sisälle useita lippumiehiä, ja yhdeksältä pieni portti avattiin meille toisille. Me pusertauduimme jollakin tavoin läpi ja havaitsimme olevamme pihassa yhteensullottuina kuin sillit. Monissa paikoissa olen saanut tehdä työtä suurukseni puolesta, kuten kulkuripäivinäni Suuressa Lännessä; mutta en ole milloinkaan aamiaisesta niin ankaraa vaivaa nähnyt kuin tästä. Yli kaksi tuntia olin odottanut ulkona ja runsaan tunnin odottelin vielä tällä täyteen sullotulla pihamaalla. En ollut saanut mitään syödäkseni illalla ja olin heikko ja uupunut, ja märkien vaatteiden ja likaisten ruumiiden haju, joka höyrysi tunkkaantunutta eläimellistä kuumuutta ja piiritti kiinteästi minua, melkein pani minut yökkimään. Niin tiheään olimme sullotut, että useat miehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nukkuivat sikeästi seisaallaan.
Pelastusarmeijasta en yleensä tiedä paljoa, ja miten tässä sitä arvostelenkin, se koskee vain sitä pelastusarmeijan erikoista ryhmää, joka toimii Blackfriars Roadin varrella lähellä Surreyn teatteria. Ensiksikin on yhtä julmaa kuin tarpeetontakin seisottaa koko yönsä liikkeellä olleita miehiä yhä edelleen tuntikausia. Me olimme heikkoja, nälkäisiä ja uuvuksissa yön koettelemuksista ja unen puutteesta, mutta kuitenkin saimme yhä seistä, seistä ja seistä ilman järjellistä syytä.
Merimiehiä oli runsaasti tässä joukossa. Minusta näytti, että joka neljäs mies etsiskeli laivaa, ja lopuksi havaitsin heissä ainakin kymmenkunta amerikkalaista merimiestä. Tiedustellessani, kuinka he olivat joutuneet "matalikolle", jokainen mies kertoi saman jutun, mikä, sikäli kuin tunsin meriasioita, tuntui todelta. Englantilaiset laivat pestaavat merimiehensä matkakaupalla, mikä merkitsee kiertomatkaa, kestäen joskus kolmekin vuotta; eivätkä miehet voi erota eivätkä saada työtodistustaan, ennenkuin ovat saapuneet lähtösatamaan Englantiin. Heidän palkkansa on pieni, ruokansa huono ja kohtelunsa vieläkin huonompi. Varsin usein heidän kapteeninsa tosiasiallisesti pakottaa heidät karkaamaan uudessa maailmassa tai siirtomaissa ja jättämään sievät palkkarahansa nostamatta — kapteenin, laivanisäntien tai kummankin varmaksi voitoksi. Mutta tapahtuipa se yksin tästä syystä taikka ei, varmaa on, että suuret joukot heistä karkaavat. Kotimatkaa varten laivaan pestataan senvuoksi keitä merimiehiä vain rannalta tavataan. Nämä miehet saavat hiukan korkeamman palkan kuin muualla maailmassa maksetaan, mutta heidän täytyy suostua eroamaan palveluksesta Englantiin saavuttaessa. Syy on ilmeinen: olisihan huonoa taloudenpitoa pestata heidät pitemmäksi ajaksi, koska merimiehen palkat ovat pienet Englannissa ja Englanti on aina joutilaita merimiehiä tulvillaan. Tämä selvitti täydellisesti, miksi amerikkalaisia merimiehiä oli pelastusarmeijan majoilla. Päästäkseen "matalikolta" ulkomaisessa paikassa he olivat tulleet Englantiin, mutta vain joutuakseen uudelleen "matalikolle" kaikkein "ulkomaisimmassa" paikassa.
Parisenkymmentä amerikkalaista oli joukossa, ja ei-merimiehet olivat "kuninkaallisia kulkureita", miehiä, joiden toverina oli tuuli, koko maailman kulkuri. He olivat kaikki hyvällä tuulella, ottaen vastoinkäymisensä reippain mielin, mikä on heidän päätunnusmerkkinsä eikä milloinkaan näytä heistä luopuvan; mutta silti he noituivat Englantia synkin vertauksin, jotka tuntuivat sangen virkistäviltä, kuukauden päivät kuunneltuani vain kuvaköyhiä ja yksitoikkoisia itäpääläis-kirouksia. Lontoolaisella on yksi kirosana, yksi ainoa vain, riettain koko kielessä, ja sitä hän käyttää kaikissa tilaisuuksissa. Aivan toista on Lännen kirkas ja kuvarikas kiroaminen, joka pikemminkin on pilkallista kuin rietasta. Jos kerran ihmisten täytyy kiroilla, niin pilkka on parempi kuin säädyttömyys; siinä on jonkinlaista rohkeutta, seikkailuhalua ja uhmaa, joka on parempi kuin silkka riettaus.
Siellä oli muuan amerikkalainen kuninkaallinen kulkuri, jonka huomasin varsin herkulliseksi. Ensin havaitsin hänet kadulla, jossa hän nukkui erään oven pielessä pää polville painuneena, mutta päässä hattu, jota ei tapaa itäpuolella valtamerta. Kun poliisimies hääti hänet tielle, hän nousi hitaasti ja välinpitämättömästi, katsahti poliisimieheen, haukotteli ja venyttelihe, katsoi jälleen poliisiin aivan kuin ei olisi tietänyt, aikoiko totella vai ei, ja löntysti sitten kiirettä pitämättä katukäytävälle. Aluksi olin varma siitä, mistä hattu oli peräisin, ja nyt tiesin hatun pitäjänkin kotimaan.
Tungoksessa pihamaalla jouduin hänen vierelleen ja puutuimme pitkiin juttuihin. Hän oli kulkenut Espanjat, Italiat, Sveitsit ja Ranskat ja suorittanut käytännössä melkeinpä mahdottoman teon kulkemalla "jäniksenä" kolmensadan mailin matkan Ranskan rautatiellä, joutumatta perilläkään kiinni. Missä minä olin oleillut? kysyi hän. Ja kuinka olin onnistunut pääsemään pötkölleni? — mikä tarkoitti nukkumapaikkaani. Tunsinko jo pyyntipaikat? Hän aikoi niihin perehtyä, vaikka maaseutu oli "nyrkit pystyssä" ja kaupungit "potkivat pyllylle". Vaivalloista, eikö ollut? Ei voinut "rouhia" (kerjätä) missään joutumatta "nipistyksiin". Mutta hänpä ei aikonut antautua. Buffalo Billin näyttely oli tulossa meren tälle puolen, ja mies, joka osasi ajaa kahdeksaa hevosta, oli varma paikastaan milloin tahansa. Nämä "lökähousut" täällä eivät ymmärtäneet hajuakaan muun kuin enintään kaksivaljakon ajosta. Mikäpä oli minunkaan täällä oleillessa ja odotellessa Buffalo Billiä? Hän oli varma, että voisin jotenkin keinotella itseni joukkoon.
Lopultakin veri on vettä sakeampaa. Me olimme saman maan ihmisiä ja muukalaisia vieraalla maalla. Minä olin lämmennyt nähdessäni hänen kuhmuisen, vanhan hattunsa, ja hän halusi huolehtia minun hyvinvoinnistani kuin olisimme olleet veriveljet. Vaihdoimme kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, jotka koskivat Englantia ja sen kansan tapoja, keinoja, millä saada ruokaa ja yösijaa, ynnä muuta sen sellaista, ja erosimme todella pahoilla mielin siitä, että täytyi jättää hyvästi.
Erityisesti pisti tässä joukossa silmään sen lyhytkasvuisuus. Vaikka minä olen vain keskipituinen, katselin kuitenkin yhdeksän pään yli joka kymmenestä. Maassa syntyneet olivat kaikki lyhyitä, samoinkuin vierasmaalaiset merimiehetkin. Ainoastaan viisi tai kuusi oli joukossa sellaista, joita saattoi sanoa pitkiksi, ja ne olivat skandinaaveja ja amerikkalaisia. Pisin mies oli kuitenkin poikkeuksena. Hän oli englantilainen, vaikka ei Lontoosta. "Henkivartion kokelas", sanoin hänelle. — "Sinäpä sen sanoit, toveri", oli vastaus, "olen palvellut kotvan siinä, ja asiain näin ollen olen siinä pian uudelleen".
Tunnin verran seisoimme levollisina tässä täyteen sullotussa pihassa. Sitten miehet alkoivat käydä rauhattomiksi. Alkoi tuntua työntämistä ja sysimistä eteenpäin, ja kuului leppeätä äänten sorinaa. Ei kuitenkaan mitään karkeata eikä vihamielistä, ainoastaan väsyneiden ja nälkäisten miesten levottomuutta. Sillä hetkellä tuli joku adjutantti näkyville. Minä en hänestä pitänyt. Hänen silmänsä eivät olleet hyvät. Hänessä ei ollut mitään nöyrää galilealaista, mutta ylen paljon sitä sadanpäämiestä, joka sanoi: "Sillä minä olen myös ihminen toisen vallan alla ja minun allani on sotamiehiä ja sanon tälle: Mene, ja hän menee, ja toiselle: Tule, ja hän tulee, ja palvelijalleni: Tee tämä, ja hän tekee."