Mutta tuossa he nyt tulevat kaikessa valtansa loistossa ja varmuudessa, ja yhä heitä riittää, noita teräsmiehiä, noita sotalordeja ja maailman kurissapitäjiä. Sikin sokin päärejä ja alahuoneen miehiä, ruhtinaita ja maharajaheja, kuninkaan tallimestareita ja henkivartijoita. Ja tuossa siirtomaalaiset, joustavia sitkeitä miehiä, ja tässä kaiken maailman kansaa. Kanadan, Austraalian ja Uuden Seelannin sotilaita, Bermudan, Borneon, Fidshin ja Kultarannan miekkaväkeä, Rhodesian, Kapmaan, Natalin, Sierra Leonen ja Gambian, Nigerian sekä Ugandan miehiä, Ceylonin, Kypron, Hong-Kongin, Jamaican ja Wei-Hai-Wein kansaa, Lagosin, Maltan, St. Lucian, Singaporen ja Trinidadin asukkaita. Ja tuossa Intian kukistetut miehet, mustanpuhuvia hevosmiehiä ja miekan heiluttajia, kiukkuisia barbaareja, loimuten punaisen eri vivahduksissa, sikhejä, rajputeja, birmalaisia, maakunta toisensa perästä, kasti seuraten kastia.
Nyt tulee hevoskaarti, kauniiden vaikeitten hepojen välkettä, kultaisia asuja, tervehdyshuutojen myrskyä, soittokuntien räiskettä — "Kuningas, kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Kaikki ovat tulleet hulluiksi. Se tarttuu, se on iskeä minunkin kinttuihini, minäkin tahdon huutaa: "Kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Ryysyiset miehet ympärilläni nakkelevat vesissä silmin hattujansa ja huutavat haltioissaan: "Siunattu, siunattu!" Tuossa hän on, ihmeellisessä kultaisessa kauhtanassa, suuri kruunu kimallellen päässään, valkoisiin puettu nainen hänen vieressään, hänkin kruunattuna.
Ja maltan mieltäni äkisti sävähtäen, koettaen saada itseni uskomaan, että tämä kaikki on totta ja järjellistä eikä satumaailman loistetta. Mutta en onnistu, ja parempi onkin. Paljon mieluummin uskon, että kaikki tämä prameus ja turhuus ja teeskentely ja hölynpölyn narrius on kotoisin satumaailmasta, kuin uskon sitä terveen ja järjellisen kansan toimeenpanemaksi, kansan, joka on selvittänyt syntyjä syviä ja ratkaissut tähtien arvoitukset.
Ruhtinaitten ja pikku-valtiaitten, herttuain ja herttuatarten ja kaikenlaisten kruunupäitten jono kuninkaallisessa kulkueessa on mennyt ohi, vielä sotilaita ja lakeijoita ja kukistettuja kansoja, ja naamiaiset ovat lopussa. Ajaudun joukkojen mukana torilta ahtaitten katujen vilinään, missä kapakat ovat yhtenä juopuneitten örinänä, miehiä, naisia, lapsia sekaisin valtavassa mässäyksessä. Ja joka puolelta kuuluu suosittua kruunauslaulua:
Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.
Taivaasta sataa rapsii. Katua pitkin kulkee varaväkijoukkoja, mustia afrikkalaisia ja keltaisia aasialaisia, turbaanit ja fetsit päässään, sekä kuleja, keikkuen eteenpäin konekiväärit ja vuoristopatterit päälaellaan, ja heidän paljaat jalkansa litisevät nopeaan tahtiin katukäytävän kurassa, lits, lits, lits. Kapakat tyhjentyvät kuin taikomalla, ja näitä mustia liittolaisia tervehtivät brittiläiset veljet, jotka sitten heti palaavat jälleen juominkeihinsa.
"Mitäs pidit kulkueesta, toveri?" kysäisin eräältä ukolta Green
Parkin penkillä.
"Mitäkö pidin? Minä ajattelin, että nyt on hiton hyvä tilaisuus nukkua, kun kaikki pollarit ovat tiessään, ja niinpä menin tuonne puiston nurkkaan, ja sinne tuli viitisenkymmentä muutakin. Mutta en saanut unta, vaan makailin siinä nälkäisenä ja tuumailin, kuinka olin koko elämäni päivät työtä tehnyt, mutta ei ollut tilaa, mihin pääni kallistaa. Ja musiikki pauhasi, ja siellä ne huutaa rääkkyivät, ja kanuunat paukkuivat, niin että minusta tuli melkein anarkisti ja olisin halunnut lyödä mäsäksi lordi kamariherran pääkuoren."
Miksi juuri kamariherran, sitä en oikein voinut ymmärtää eikä hänkään, mutta niin hänestä tuntui; hän vakuutti varmana, eikä siitä ollut muuta sanottavaa.
Illan pimetessä kaupunki alkoi roihuta liekeissä. Kaikkialta sattui silmään värisuihkuja, vihreitä, kullankarvaisia ja tulipunaisia, ja kaikkialla oli "E. R." suurina kristallikirjaimina, sädehtivä kaasuvalo taustana. Katujoukot lisääntyivät sadoin tuhansin, ja vaikka poliisi valppaasti esti vallattomuuden, oli juoppoutta ja karkeata leikkiä ylenmäärin. Väsyneet raatajat näyttivät menettäneen järkensä huvittelussaan ja kiihkossaan, ja heitä lorvehti ja tanssi kaduilla, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria toistensa käsipuolissa pitkissä riveissä laulaen: "Vaikk' olen hullu, niin lemmin sua", "Dolly Gray" ja "Simakukka ja mehiläinen". Viimeksimainittu oli tähän tapaan: