"Sinä olet simakukka, minä mehiläinen, imen simat kuvustasi, kukka kultapäinen."
Istuin penkillä Thamesin Embankmentilla katsellen poikki ilotulitusta sädehtivän veden. Keskiyö oli lähenemässä, ja editseni valui ilonpitäjäin säädyllisimmän luokan virta, palaten kotia kartellen pahimmin meluavia katuja. Vierelläni penkillä istui kaksi ryysyistä olentoa, mies ja nainen, päät nyökkyen torkuksissa. Nainen istui käsivarret lujasti puserrettuina ristiin rinnan yli, ja hänen ruumiinsa keikkui alati — milloin nuokahtaen eteenpäin, kunnes hän näytti menettävän tasapainonsa ja kaatuvan käytävälle, milloin kallistuen vasemmalle kyljittäin, kunnes hänen päänsä painui miehen olalle, milloin taas oikealle, pingoittuen ja tiukentuen, kunnes hän siitä vaivaantuneena heräsi ja ojentautui suoraksi. Senjälkeen taas nuokahdus eteenpäin ja sitten koko sarja, kunnes epämukavan asennon kiusallisuus herätti hänet jälleen.
Aina tavan takaa poikia ja nuoria miehiä pysähtyi kulussaan niin pitkäksi tuokioksi, että poikkesivat penkin taakse ja laskivat suustaan äkkiä älähtävän huudon. Tämä repäisi aina miehen ja naisen silmänräpäyksessä hereille, ja nähdessään hämmentyneen surkeuden heidän kasvoillaan joukko purskahti nauramaan, jatkaen matkaansa.
Tämä se olikin kaikkein yllättävin piirre, tämä yleinen sydämettömyys, jota joka puolella osoitettiin. On niin tavallista nähdä kodittomia penkeillä, kurjia ihmispoloisia, joita saa kiusata, koska ovat vaarattomia. Ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä kulki penkin ohi, jolla istuin, mutta ei yksikään, edes sellaisena riemujuhlana kuin kuninkaan kruunauspäivä, tuntenut sydänkielissään edes siksi voimakasta värähdystä, että olisi pysähtynyt sanomaan naiselle: "Tässä on kuusi pennyä, mene etsimään itsellesi vuode." Mutta naiset, varsinkin nuoret naiset, laskettelivat kyllä kokkapuheita naisen nyökkymisestä ja saivat aina toverinsa nauramaan.
Se oli julmaa, tunnotonta. Tunnustan, että aloin täyttyä pyhällä vihalla tämän "onnellisen" joukon virratessa ohi ja sain jonkinlaista tyydytystä Lontoon tilastosta, jonka mukaan joka neljäs täysi-ikäinen on määrätty kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, joko työlaitoksissa, sairaaloissa tai turvakodeissa.
Puhelin miehen kanssa. Hän oli viidenkymmenenneljän ikäinen ja loppuun kulunut tokkamies. Hän pääsi vain tilapäisesti työhön, kun työväestä oli suuri puute, sillä nuoremmat ja vahvemmat otettiin etupäässä työhön hiljaisina aikoina. Hän oli viettänyt nyt koko viikon Embankmentin penkeillä, mutta ensi viikko kuulosti valoisammalta, ja hänen onnistuisi ehkä päästä muutamaksi päiväksi töihin ja saada vuode jostakin yömajasta. Hän oli asunut koko ikänsä Lontoossa, lukuunottamatta viittä vuotta, jolloin vuodesta 1878 suoritti sotapalvelusta Intiassa.
Tietenkin hän halusi syödä ja nainen samaten. Tällaiset päivät olivat tavattoman ankarat heidänlaisilleen, vaikkakin "pollareilla" oli niin kiire, että köyhä väki sai runsaammin nukkua. Herätin naisen, joka oli "kahdeksankolmatta, herra", ja läksimme yhdessä kahvilaan.
"Kuinka paljon työtä onkaan tarvittu noitten valojen laittamiseen", sanoi mies nähdessään muutamain rakennusten komeat ilotulitukset. Tämä oli hänen olemuksensa pääsävel. Koko elämänsä ajan hän oli tehnyt työtä, ja koko ulkonaisen kaikkeuden samoinkuin oman sielunsa hän saattoi ilmaista vain työn merkeissä. "Kruunauksista on hyvääkin", jatkoi hän. "Ne antavat ihmisille työtä."
"Mutta sinun vatsasihan on tyhjä", sanoin.
"Niin on", vastasi hän. "Minäkin koetin, mutta en saanut. Ikäni on esteenä. Missäs työssä sinä olet? Merenkyntäjä vai? Tiedän sen vaatteistasi."