"Täytyy koettaa saada jostakin penny tai pari, ellei ole säästössä", selitti mies. "Sitten teekupponen kahvilasta."
"Mutta en ymmärrä, mitä ravintoa siitä saa", huomautin.
Kumpikin hymyili ymmärtäväisinä.
"Tee täytyy juoda pikku ryyppäyksinä", jatkoi mies, "jotta se kestää mahdollisimman kauan. Ja kun on silmä kovana, niin aina sitä huomaa joltakin jäävän tähteitä."
"Se on ihmeellistä, kuinka runsaasti muutamat jättävätkin tähteitä", tokaisi nainen.
"Pääasia on", sanoi mies järkeillen tempun selvetessä minulle, "kuinka saa sen pennysen".
Lähtiessämme neiti Haythorne korjasi pari leipäkyrsää läheiseltä pöydältä ja kätki ne jonnekin ryysyihinsä.
"Haaskioon ne menisivät tietysti", sanoi hän, mihin tokkamies nyökäytti päätään ja poimi talteen parisen kyrsää hänkin.
Kello kolme aamulla kiertelin Embankmentia. Yö oli oikea juhla kodittomille, sillä poliisi oli omissa hommissaan, ja joka penkki oli täynnä nukkuvia olentoja. Siellä oli naisia yhtä paljon kuin miehiäkin, mutta suuri enemmistö kumpiakin oli vanhuksia. Joskus oli joku poikanenkin joukossa. Eräällä penkillä näin kokonaisen perheen, mies istuen pystyssä nukkuva pienokainen sylissään ja vaimo nukkuen pää miehen olkapäätä vasten sekä hänen helmassaan nukkuvan lapsen pää. Miehen silmät olivat auki. Hän tuijotti yli veden ja ajatteli, mikä ei ole hyväksi perheelliselle asuntoa vailla olevalle miehelle. Eipä olisi ollut mieluista arvailla hänen ajatuksiaan, mutta tiedän ja koko Lontoo tietää, että työttömät, jotka surmaavat vaimonsa ja lapsensa, eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia.
Kukaan ei voi kulkea Thamesin Embankmentia aamun pikkutunneilla Parlamenttitalolta Kleopatran Neulan ohi Waterloon sillalle saamatta mieleensä niitä kärsimyksiä, joista Jobin kirjan kirjoittaja seitsemänkolmatta vuosisataa sitten kertoi: