"Ahaa", sanoin, "irlantilaiset vanhemmat, mutta Lontoossa syntynyt."
"Niin, herra, Lontoossa syntynyt."
Hän oli elänyt onnellisena kodissaan, kunnes isä oli kuollut tapaturmaisesti, jolloin hän oli jäänyt yksikseen maailmaan. Toinen veli oli sotaväessä, eikä hänellä ollut mitään apua toisesta, joka kahdenkymmenen shillingin viikkopalkalla tilapäisansiotöissä ollen elätti vaimoa ja kahdeksaa lasta. Hän oli kerran eläessään käynyt Lontoon ulkopuolella, jossakin Essexin seudussa, kahdentoista mailin päässä, missä hän kolmen viikon ajan oli poiminut hedelmiä. "Ja olin niin ruskea kuin marja takaisin tullessani. Ette suinkaan te sitä usko, mutta niin olin."
Viimeksi hän oli ollut työssä jossakin kahvilassa, missä työpäivä oli ollut seitsemästä aamulla yhteentoista illalla ja missä hän oli saanut viisi shillinkiä viikossa ynnä ruokansa. Sitten hän oli tullut sairaaksi ja sairaalasta päästyään ollut vallan työttömänä. Paljoon hän ei tuntenut pystyvänsäkään, ja kaksi viimeistä yötä hän oli viettänyt kadulla.
Mies ja nainen ahtoivat sisäänsä mahdottoman määrän ruokaa, ja vasta kun olin kahdesti ja kolmasti uudistanut heidän alkuperäisen tilauksensa, heissä alkoi ilmetä ravituksi-tulemisen merkkejä.
Kerran nainen ojensi kätensä ja tunnusteli takkini ja paitani kudontaa ja ihmetteli sitten amerikkalaisten vaatteiden erinomaista hyvyyttä. Minun ryysynikö hyvät vaatteet! Se sai minut punastumaan; mutta tarkasteltuani heitä lähemmin ja tutkittuani sekä miehen että naisen vaatteita alkoi minusta tuntua, kuin olisin ollut oikein hyvin ja kunnioitusta herättävästi puettu.
"Miten arvelette teidän lopuksi käyvän?" kysyin heiltä. "Tiedättehän vanhenevanne päivä päivältä."
"Vaivaistalo", sanoi mies.
"Jumal'avita, minäpä en mene sinne", sanoi tyttö. "Minä en kyllä mitään toivo, mutta kaduilla minä kuolen. Vaivaistaloon, ei kiitos. Ei sitten millään", kivahti hän vielä hetken äänettömyyden jälkeen.
"Kun olette ollut koko yön kaduilla", kysäisin, "niin miten saatte aamulla jotakin syödäksenne?"