Pienet yksityiset yömajat ovat säännöllisesti kaunistelemattomia kauhun paikkoja. Olen nukkunut niissä, ja siksi sen tiedän; mutta jätänpä ne sikseen ja tyydyn vain suurempiin ja parempiin. Lähellä Middlesex Streetiä Whitechapelissa astuin sellaiseen taloon, missä asusti melkein yksinomaan työmiehiä. Kadulta johtivat portaat alas jonkinlaiseen talon kellariin. Täällä oli kaksi suurta ja kolkosti valaistua huonetta, joissa miehet keittivät ja söivät. Olin aikonut itsekin hiukan keittää, mutta paikan tuoksut veivät ruokahaluni tai oikeammin ryöstivät sen minulta, niin että tyydyin vain katselemaan toisten miesten keittämistä ja syömistä.
Muuan työmies, joka oli äsken palannut työstä, istuutui vastapäätä minua karkean puupöydän ääreen ja aloitti ateriansa. Hyppysellinen suolaa pöydällä, joka ei ollut puhtaudella pilattu, oli hänen voinansa. Siihen hän painoi leipänsä aina haukattuaan ja valeli sen alas isossa kulhossa olevalla teellä. Kalanpalanen täydensi hänen ateriaansa. Hän söi äänetönnä, katsomatta oikealle tai vasemmalle tai suoraan minuunkaan. Siellä täällä eri pöytien ääressä oli muita miehiä syömässä yhtä äänettöminä. Koko huoneesta kuului tuskin keskustelun merkkiäkään. Synkeä turtumus vallitsi huonosti valaistussa kellarissa. Monet istuivat kumarassa ajatuksiinsa vaipuneina katsellen ateriastaan jääneitä murusia, ja aprikoin Childe Rolandin lailla, mitähän pahaa he olivat mahtaneet tehdä, kun heitä näin rangaistiin.
Keittiöstä kuului virkeämmän elämän ääniä, ja uskalsin siihen piiriin, missä miehet olivat keittohommissa. Mutta kellariin tullessani havaitsemani haju oli siellä voimakkaampi, ja kuvotuksen tunne ajoi minut kadulle raittiiseen ilmaan.
Palatessani maksoin viisi pennyä "majasta", sain siitä kuitiksi tukevan metallilevyn ja nousin portaita ylös tupakkahuoneeseen. Siellä oli nuoria työmiehiä parin pienen biljardipöydän ja useitten shakkipöytien ääressä, mikä pelaten, mikä odotellen ympärillä vuoroansa, ja sivuilla istui useita miehiä tupakoiden, lukien ja korjaillen vaatteitaan. Nuoret miehet olivat iloisia, mutta vanhat peräti synkkiä. Itse asiassa olivat miehet kahta tyyppiä, iloisia ja surullisia, ja ikä näytti olevan luokituksen erona.
Mutta eipä tämäkään huone sen paremmin kuin kellari keittiöineen muistuttanut edes kodin kaukaista varjoa. Mitään kodinomaista ei siellä ollut minun mielestäni eikä olisi ollut teidänkään mielestänne, me kun tiedämme, millainen oikea koti on. Seinillä oli mitä nurinkurisimpia ja loukkaavimpia huomautuksia, jotka säännöstelivät vieraitten käytöstä, ja kello kymmeneltä valot sammutettiin, eikä ollut muuta neuvoa kuin mennä vuoteeseen. Sinne päästäkseen täytyi laskeutua taas kellariin, luovuttaa metallilevy pyylevälle portinvartijalle ja kiivetä pitkät portaat yläilmoihin. Minä nousin rakennuksen huippuun ja jälleen alas ja sivuutin monet kerrokset, jotka olivat täynnä nukkuvia miehiä. "Majat" olivat parhaita nukkumatiloja, sillä kussakin majassa oli tilaa pikku vuoteelle ja riisumispaikalle sen rinnalla. Makuuvaatteet olivat puhtaat, enkä huomannut niissä enemmän kuin vuoteessakaan mitään vikaa. Mutta mitään yksinäisyyden rauhaa ei siellä ollut; ei totisesti.
Saadakseen oikean kuvan "majoja" täynnä olevasta kerroksesta, ei tarvitse muuta kuin suurentaa munakopan pahvisten lokeroitten ulottuvaisuuksia, kunnes kukin lokero on seitsemän jalkaa korkea ja muuten suhteellinen mitoiltaan, ja asettaa sitten tämä suurennettu lokero ison latomaisen huoneen permannolle — niin siinä on "maja". Lokeroissa ei ole kattoa, seinät ovat ohuet, ja kaikkien nukkujain kuorsaukset ja lähimpäin naapurien joka liike ja kääntyminen kuuluu selvästi korvaan. Ja tämänkin "majan" saatte pitää vain vähän aikaa. Aamulla saatte lähteä ulos. Arkkuanne ette voi sinne viedä ettekä liioin tulla ja mennä mielenne mukaan, ette lukita ovea lähtiessänne ettekä tehdä mitään sentapaista. Eikä niissä ovea olekaan, vain oviaukko. Jos teitä haluttaa olla "köyhän miehen hotellin" vieraana, täytyy teidän alistua kaikkeen tähän sekä vielä vankila-ohjesääntöihin, jotka alati teroittavat mieleen, että ette ole mikään, että teillä on vain hiukkanen sielua ja että teillä siihenkin nähden on varsin vähän sanomista.
Mutta väitän, että miehellä, joka tekee päivänsä työtä, pitää vähintään olla oma huoneensa, missä hän voi lukita ovensa ja olla omassa rauhassaan, missä hän voi istua ikkunan viereen lukemaan tai katselemaan ulos, mistä hän voi lähteä ja minne tulla milloin mielii, minne hän voi sijoittaa oman persoonallisen omaisuutensa, sen, mitä hän ei kanna selässään tai säilytä taskussaan, minne hän voi ripustaa äitinsä, siskonsa, lemmittynsä, balettitanssijattaren tai koiran kuvan täysin sydämensä halun mukaan — lyhyesti oma omituinen paikkansa maailmassa, josta hän voi sanoa: "Tämä on minun, minun linnani, maailma seisahtukoon tämän kynnykselle, täällä minä olen isäntä ja herra." — Sellaisesta miehestä tulee kunnon kansalainen, ja hän tekee jokapäiväisen työnsä paremmin kuin "yömajalainen".
Seisoin "köyhän miehen hotellin" eräässä kerroksessa ja kuuntelin. Kuljin vuoteelta toiselle ja katselin nukkujia. — He olivat nuoria miehiä, kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen useimmat. Vanhain miesten ei kannata mennä "köyhän miehen hotelliin". He menevät työhuoneisiin. Katselin nuoria miehiä, heitä oli kymmenittäin, eivätkä he näyttäneet pahoilta. Heidän kasvonsa olivat luodut naisten suuteloita, heidän kaulansa naisten käsivarsia varten. Heissä oli rakastamista kuin miehissä. He kykenivät rakastamaan. Naisen kosketus jalostaa ja pehmittää, ja he olivat sellaisen jalostamisen ja pehmittämisen tarpeessa, sillä he kävivät päivä päivältä karkeammiksi. Ja aprikoin, missähän heidän naisensa olivat, ja samassa kuulin humalaisen porton naurun. Leman Street, Waterloo Road, Piccadilly ja Strand vastasivat minulle, ja tiesin, missä he olivat.