Keskustelin erään kovasti kiihtyneen miehen kanssa. Hänen mielestään hänen vaimonsa oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja laki tehnyt vääryyttä. Tapahtuman aihe ja siveellinen sisällys eivät vaikuta seikkaan. Pääasia on, että vaimo oli saanut aikaan eron ja mies oli velvoitettu maksamaan kymmenen shillinkiä joka viikko vaimon ja viiden lapsen elatukseksi. "Mutta katsopas", sanoi hän minulle, "mitäs hänelle tapahtuu, ellen minä maksakaan niitä kymmentä shillinkiä? Ajatellaanpa nyt, ajatellaan, että minua kohtaa tapaturma, niin etten voi tehdä työtä. Ajatellaan, että minä saan repeämän taikka reumatismin tai koleran. Mitäs hän silloin tekee? Mitä hän tekee?"
Hän pudisti päätään surullisena. "Ei hänellä ole mitään toivoa. Ainoa, mitä hän voi tehdä, on mennä työhuoneeseen, ja se on helvetti. Ja ellei hän mene työhuoneeseen, on hänellä edessään vielä pahempi helvetti. Tulehan mukaani, niin minä näytän sinulle vaimoja, jotka nukkuvat porttiholveissa, kymmeniä. Ja näytän sinulle pahempaakin, minne hän joutuu, jos jotakin tapahtuu minulle ja niille kymmenelle shillingille."
Tämän miehen esityksen ydintä on syytä harkita. Hän tunsi olosuhteet siksi hyvin, että ymmärsi vaimonsa ravinnon- ja asunnon-turvan epävarmuuden. Sillä olihan vaimon toimeentulo mennyttä, jos miehen kyky vahingoittuisi tai tuhoutuisi. Ja kun tätä asiaintilaa katsellaan suuremmassa asteikossa, niin havaitaan sen pitävän paikkansa satoihin tuhansiin, vieläpä miljooniinkin miehiin ja naisiin nähden, jotka elävät ystävinä yhdessä ja koettavat yhteisesti työskennellä ravintonsa ja asuntonsa edestä.
Numerot ovat masentavia: 1,800,000 ihmistä Lontoossa elää köyhyyden rajalla ja sen alapuolella, ja 1,000,000 henkeä erottaa vain viikon palkka kurjuudesta. Koko Englannissa ja Walesissa kahdeksantoista prosenttia koko väestöstä saa turvautua kunnan avustukseen, ja Lontoossa, Lontoon kunnallisneuvosten tilaston mukaan, yksikolmatta prosenttia koko väestöstä tarvitsee kunnan avustusta. Kunnan avustusta nauttivan ja rutiköyhän vaivaisen välillä on kyllä suuri erotus, mutta Lontoo elättääkin 123,000 vaivaista, mikä jo yksinään on kokonaisen kaupungin väestö. Joka neljäs Lontoossa kuolee yleisen armeliaisuuden hoidossa, ja 939 joka tuhannesta kuolee yhdistyneessä kuningaskunnassa köyhänä; 8,000,000 pysyy ankarasti ponnistellen nipin napin nälkäkuilun partaalla, ja niiden lisäksi 20,000,000 elää vailla kaikkia mukavuuksia sanan yksinkertaisessa ja koristelemattomassa merkityksessä.
Mielenkiintoista on tutustua niihin yksityiskohtiin, jotka koskevat armeliaisuuden hoteissa kuolevia Lontoon asukkaita. Vuonna 1886 ja aina vuoteen 1893 "vaivaisten" prosenttiluku koko väestöön verraten oli Lontoossa pienempi kuin koko Englannissa. Mutta vuodesta 1893 ja sen jälkeen joka vuosi heidän prosenttilukunsa on koko väestöön verraten ollut suurempi Lontoossa kuin koko Englannissa. Seuraavat numerot ovat peräisin ylikirjaajan kertomuksesta vuodelta 1886:
81,951 kuolintapauksesta Lontoossa (1884) tapahtui:
Työhuoneissa………………. 9,909
Sairaaloissa………………. 6,559
Hourujenhoitoloissa………….. 278
Yhteensä yleisissä hoitoloissa 16,746
Näiden numeroiden johdosta sanoo muuan sanomalehden-kirjoittaja: "Kun otetaan huomioon, että vain verraten harvat näistä ovat lapsia, niin on luultavaa että joka kolmas Lontoon täysi-ikäisistä ajautuu johonkin tällaiseen hoitolaan kuolemaan, ja ruumiillisen työn tekijäin keskuudessa täytyy suhteen tietysti olla vielä suurempi."
Näistä numeroista saattaa jotenkuten arvioida, kuinka lähellä tavallinen työläinen on vaivaishoitolaisen tilaa. Tähän tilaan joutuu monenlaisista syistä. Siitä on esimerkkinä tällainen ilmoitus, joka oli eilisaamun lehdissä: