"Palvelukseen halutaan konttoriapulaista, joka osaa Pika- ja konekirjoitusta sekä laskuttamista. Palkka kymmenen shillinkiä (2 1/2 dollaria) viikossa. Ilmoittauduttava kirjallisesti" j.n.e.
Ja tämän päivän lehdissä luin eräästä kolmekymmentäviisi-vuotiaasta konttoriapulaisesta, joka oli lontoolaisen työhuoneen hoidokkina ja oli joutunut oikeuteen tehtäviensä laiminlyömisestä laitoksessa. Hän väitti suorittaneensa erilaiset tehtävänsä hoidokiksi tulostaan asti, mutta kun johtaja lähetti hänet kiviä särkemään, niin hänen kätensä kävivät rakoille, eikä hän voinut suorittaa urakkaansa loppuun. Hän ei ollut milloinkaan tottunut kynää raskaampaan työkaluun, selitti hän. Oikeus tuomitsi hänet rakkoisine käsineen seitsemäksi päiväksi pakkotyöhön.
Tietysti vanhuus johtaa vaivaishoitolaan. Ja sitten tapaturma, sattuma puuttuu asiaan, mies, isä, leivänhankkija kuolee tai tulee työkyvyttömäksi. Mies vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elää nipin napin kahdenkymmenen shillingin viikkopalkan varassa — ja Lontoossa on satojatuhansia sellaisia perheitä. Pakosta — ja vain puoliksi eläen! — heidän täytyy kuluttaa koko palkka viimeistä pennyä myöten, niin että vain viikon kehno palkka erottaa tämän perheen vaivais- ja nälkäkurjuudesta. Silloin sattuma puuttuu asiaan, isä murskaantuu, ja siinä sitä ollaan. Kolmen lapsen äiti voi niin vähän taikka ei mitään. Joko hänen täytyy luovuttaa lapsensa kunnalle lastenkotiin, voidakseen vapautua ansaitsemaan jotakin itsellensä, taikka hänen täytyy etsiä jostakin "hikipajasta" työtä ja tehdä sitä kurjassa komerossa, minkä vähillä tuloillaan voi asunnokseen hankkia. Mutta "hikipajoissa" määräävät palkkatason aviovaimot, jotka sitä tietä hankkivat lisiä miestensä ansioihin, ja naimattomat naiset, joiden tarvitsee huolehtia vain omasta viheliäisestä toimeentulostaan. Ja täten määrätty palkkataso on niin alhainen, että äiti ja hänen kolme lastansa voivat elää vain todellista elukkaelämää ja nälkää nähden, kunnes he kuoliaiksi riutuneina pääsevät kärsimyksistään.
Osoittaakseni, että sellainen äiti, jolla on kolme lasta elätettävänä, ei voi kilpailla nälkäpalkkoja maksavassa teollisuudessa, lainaan esimerkeiksi päivän sanomalehdistä seuraavat kaksi tapausta.
Muuan isä kirjoittaa närkästyneenä, että hänen tyttärensä työtovereineen saa 8 1/2 pennyä krossilta laatikoitten valmistamisesta. He valmistavat joka päivä neljä krossia. Heidän menonsa olevat 8 pennyä raitiotiemaksuja, 2 pennyä leimoihin, 2 1/2 pennyä liimaan ja 1 penny lankaan, niin että he yhteensä ansaitsivat 1 shillingin 9 pennyä eli kumpikin päiväpalkakseen 10 1/2 pennyä.
Toisessa tapauksessa tuli Lontoon köyhäintarkastajan luo muutama päivä sitten vanha seitsemänkymmentäkaksi-vuotias vaimo pyytäen apua. Hän oli olkihattujen tekijä, mutta hänen oli täytynyt lopettaa se työ saamansa palkan vähyyden takia, se kun oli — 2 1/2 pennyä kappaleelta. Sillä maksulla hänen oli täytynyt hankkia reunanauha ja silittää hatut.
Eivätkä sellainen äiti ja hänen kolme lastansa, joiden kohtalosta nyt puhumme, ole tehneet mitään pahaa, mistä heitä niin olisi syytä rangaista. He eivät ole tehneet syntiä. Sattuma vain iski, siinä syy; mies, isä ja ansaitsija, murskaantui. Sellaista ei voi varoa. Sitä sattuu umpimähkään. Sattuma voi pelastaa perheen Kadotuksen-kuilun pohjalta, mutta vielä helpommin se voi syöstä sen sinne. Mahdollisuudet voidaan kiteyttää kylmiksi, säälimättömiksi numeroiksi, ja muutamat numerot lienevät tässä paikallaan.
Herra A. Forwood laskee, että joka vuosi:
1,400 työläisestä 1 saa surmansa.
2,500 työläisestä 1 joutuu täysin työkyvyttömäksi.