"Onko teillä mitään sanomista?" kysäisi tuomari.
Poika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä masentunut mieleltään.
"Mitä hän sanoo, konstaapeli?" kysyi tuomari kärsimättömästi.
Roteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja vastasi sitten ääneensä: "Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän korkea-arvoisuutenne."
"Lykätään", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli jo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa. Poika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois. Siinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää istui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa niskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen onkivavan varastamisesta.
Tämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten itsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari kolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti tavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa heille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa puhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa tökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S., S-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin yritystä hukuttautua kanavaan: "Jos sen kerran halusitte tehdä, niin miksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?" kysyi herra R. S. pyhästi närkästyneenä. "Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt päiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?"
Köyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita työväestön keskuudessa. "Ennen minä hukutan itseni kuin menen työhuoneeseen", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias. Viime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana Shoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta todistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen epäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne vaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.
Hänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin hänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin hinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä. Päätös: itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä.
Sellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja sen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi: Häpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä, koettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee, mutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan, joutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki pitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut, sama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä mielenhäiriössä.
Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin. Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla, mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää, etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen miehensä ja koko muu ihmissuku.