Ahdas liikeaika näyttelee myös tärkeätä osaa työväestön Kadotuksen-kuiluun painamisessa. Koska vain viikon palkka erottaa perheen hylkiön-kohtalosta, niin kuukauden pakollinen jouten-olo merkitsee melkein sanoin kuvaamatonta onnettomuutta ja kurjuutta, jonka hävityksistä uhrit eivät aina jaksa toipua työnkysynnän uudelleen alettua. Juuri nyt päivälehdet sisältävät kertomuksen tokkamiesten ammattikunnan Carlisien osaston kokouksesta, jossa on todettu, että monet miehet useaan kuukauteen eivät ole keskimääräisiksi viikkotuloikseen saaneet kuin neljä, viisi shillinkiä. Laivausteollisuuden seisaus Lontoon satamissa on merkitty tämän asiaintilan aiheuttajaksi.
Nuorilla työmiehillä tai työläisnaisilla tai aviopareilla ei ole mitään varmuutta siitä, että he saavat elää keski-ikänsä onnellisina tai terveinä, eikä siitä, että vanhuuden päivät ovat turvatut. Raatakootpa kuinka tahansa, he eivät voi rakentaa tulevaisuuttaan. Kaikki on sattuman varassa. Kaikki riippuu siitä, puuttuuko sattuma asiaan vai eikö. Varovaisuus sitä ei vältä eikä oveluus voita. Jos he pysyvät teollisuuden taistelutantereella, heidän on oltava siellä voiton tai tappion uhalla. Jos heidän olosuhteensa ovat suotuisat eivätkä he ole perhevelvollisuuksien sitomat, he voivat tietysti paeta teollisuuden tappotantereelta. Siinä tapauksessa miehen on varminta liittyä sotaväkeen ja naisen ehkä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi tai mennä luostariin. Kummassakin tapauksessa heidän täytyy kieltäytyä kodista ja lapsista ja kaikesta, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi — kaikesta, mikä tekee vanhuuden kauniiksi eikä painajais-uneksi.
XXII.
ITSEMURHAT.
Kun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin etäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin yleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin sattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä sen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se käsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.
Muistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan ylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä kutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta minun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin puolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi humalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit, vaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit ja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli keskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä pois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana kuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.
Aprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa, joka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli vaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori parissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. "Alfred Freeman", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en saanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi todistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian kanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika — polskaus, ja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.
Vilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä. Hän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa otsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät, mutta yhä poikamaiset.
"Niin, herra", selitti kanavankaitsijan vaimo, "vedin sen kuin jaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin huusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme hänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan." Tuomari kehaisi vaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä kynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan, eikä siinä ollut mitään naurettavaa.
Muuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä luonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai oli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä oli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä oli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä, kunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen — esimiehen — oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa, ollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.