Minusta tuntui — ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, — että paras vartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli oikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä palvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla suhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille toimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on esimerkkinä seuraava kertomus.
Neilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä San-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon, että hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua "Pohjan Hirvi" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme sinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil oli maissa, me tilkitsimme "Pohjan Hirven", järjestelimme uudelleen painolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.
Tämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme. Neilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi meidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.
Kerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme pitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili osterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä, nopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle voidaksemme tarkastella niitä lähemmin.
— Erinomainen saalis, — sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka olivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.
Jälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän alkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.
— Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa, — laskin minä. — Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu niiden pyydystämiseen?
— Kolme tai neljä päivää, — vastasi Charles.
— Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle — kaksikymmentäviisi dollaria päivässä mieheen.
Vene, josta puhuttiin, oli nimeltään "Henki" ja oli se ankkurissa aivan meitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli leveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine käsivarsineen, ja toinen — pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä hattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja silmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne kauemmaksi kuin olimme aikoneet.