Ja siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa kauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan "Henkeä". Hän näytti suuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.
— Nuo ovat minun ostereitani, — tiuskasi hän lopuksi. — Tiedän, että ne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte ne.
Molemmat miehet "Hengen" kannella katsoivat häneen.
— Vai niin, Taft, — sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä (kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä "Nelijalka" pitkien käsiensä vuoksi). — Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. — Sanoitteko te jotain?
— Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne minun matalikoiltani.
— Kylläpä te olette viisas, — vastasi Nelijalka. — Missä hyvänsä te näette ostereita, niin ne ovat teidän.
— Minusta tuntuu, — puuttui puheeseen toinen mies, — että osterit ovat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia kaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä kanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi todistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka olemme rosvoja ja varkaita.
— Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! — huusi herra
Taft.
— Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin jälkeenpäin kuulimme, "Merisiaksi", syystä, että hän oli tavattoman taitava uimari.
Herra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut todistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti vakuutettu.