— En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! — huudahti hän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja tuomituksi!
Naurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä toisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.
— Osterit maksavat enemmän, — huomautti Merisika myrkyllisesti.
Herra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.
Charles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.
Muutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa, nousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme päinvastaiselle suunnalle.
— Menkäämme nopeammin! — kuiskasi Charles, kun olimme päässeet osteriveneiden näkyvistä.
Me muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes näimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.
— Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, — selitti
Charles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. — Neil
jää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä.
Vai mitä luulet?
— Tietysti, tietysti, — sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle aikomuksemme. — Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka vuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, — niin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa dollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani, repivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna niistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki olivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun vahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi ryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole onnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra — kuinka sanoittekaan nimenne olleen.