— Le-Grant, — vastasi Charles.
— Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen avusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä kanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa käymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse. Minä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, — tietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne, nähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin saadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja, minäkö — vaiko tämä rosvojoukko.
— Nyt menemme tapaamaan Neiliä, — sanoi Charles, saatettuamme herra
Taftin San-Franziskoon menevään junaan.
Neil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan vieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään osteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja täynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta. Noin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan, seitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi osterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.
Tässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme kalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan vakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita langetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot kuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen, mitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan siitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä palveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen hyväkseen.
Neuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme ei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät, että "Pohjan Hirvi" oli vartiovene, niin päätettiin, että me kreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain tuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä osteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja rosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja vangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla poliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.
— Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, — sanoi Neil, kun olimme päättäneet tämän kysymyksen, — vanhan, mädäntyneen alusrähjän, joka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne höyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan matalikolle.
— Onnellista matkaa, pojat, — sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun läksimme matkalle. — Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja olkaa varovaisia!
Minun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien nostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä paljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö, tasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen, haljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine irtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi vastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla vastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin. Tämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu suurin valkoisin kirjaimin sen nimi "Terva Meggy".
Matka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman seikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen. Osterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä, seisoi ankkurissa "Hyljätyllä Matalikolla". Kevyen tuulen ajamana kellui "Terva Meggy" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat katsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan arkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla ja kömpelöllä tavalla.