Kuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta rosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri paikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka jälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin puolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme paikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä, jotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä poistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät meidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista veneellä suoraan vartioiden luo.
— On parempi, että korjaatte täältä luunne — sanoi Barchi uhkaavasti, — tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää soudella.
Vartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa myöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin meneteltävä.
Käänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki työhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin eroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja ne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein ja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina jonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.
— Älkää hätäilkö — sanoi Nikolai — älkäämme kiirehtikö. He kulkevat yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.
Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa: Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi. Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme — mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja hälyyttää tovereitaan.
Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus, sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.
— Toivoisin, että meillä olisi höyryvene — sanoin minä.
— Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi — vastasi
Nikolai.
Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa. Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena: