— Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!
Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.
— Odottakaamme vähän — sanoi Charles. — Nousuvesi jatkuu, — vielä vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta ajateltavaa kuin ampuminen.
Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.
Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään myöten vedessä seisten.
— Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys — puheli Charles. — Taft koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme…
Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari silmänräpäyksessä katosi veden alle.
Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä, mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.
— Se oli Merisika — sanoi Nikolai. — Hänet meidän on siepattava päivänvalolla.
Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.