Meille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme', kuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme niin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.
Päivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, — ei senvuoksi, etteivät italialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla olevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille tilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että veneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme takaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän huomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme "Lancashiren kuningattaren" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat venettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa veneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja teimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät kärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.
Charles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.
— Tämä on hyvä merkki, poikaseni — sanoi hän minulle. — Kun ihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut kärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa älynsäkin ja silloin me heidät otamme.
Mutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että tässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat paikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän vertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.
Vihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle ratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon vartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan suunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain kummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat tietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.
Yöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme tavallisuuden mukaan pitkin "Lancashiren kuningattaren" kupeita. Kun tuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla, sellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme hänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan päähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi vahtia ja kysyttyään, missä seisoo "Skottlannin päämies" — toinen laiva, joka myös odotti vehnälastia — kömpelösti kaatui veneineen. Mies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä hän tarkoittikin, — päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti vietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta kapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle askelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme pimeydestä ja korjasimme hänet.
Heränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi korvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja nauroivat kauan ja pahansuovasti meille.
— Hyvä on — sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin kuulla. — Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa joka viimeksi nauraa, — eikö niin, poikaseni?
Tämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti, että hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.