— Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.
Samalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja seisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.
— Se on hän — mr Tate — sanoi koneenkäyttäjä.
Charles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla oli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate nähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön läheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä ja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena takaisin.
— Menkäämme, poikaseni, — sanoi hän. — Menkäämme! Ne ovat nyt käsissämme!
Meillä oli onni, — jätimme "Lentäjän" juuri oikeaan aikaan, sillä hiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista. Minä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan "Lentäjän" ja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella "Lancashiren kuningatarta". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut mitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja ohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä niin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat menneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:
— Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa… mikään ei voi heitä pelastaa… he ovat meidän!
Italialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa tuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme ja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat hyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.
Kun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä pitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin koskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä kiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään, koettaen arvata meidän aikomustamme.
Vakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi myöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme. Italialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta pysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen, että me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli joku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä rauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä oli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä matkasta "Lancashiren kuningattaresta" rannalle päin ja heillä oli jälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua olalle ja huusi: