Naurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli kahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui tapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta minä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun saattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop, kalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin isku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu avonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.
Niin sanotun "avonaisen sesongin" aikana kalastajat saavat pyydystää lohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä kestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta lauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut asettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli aiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea laskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin, noudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia säilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.
Eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse Collinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle. Minä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme tapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin salmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan Laivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.
Mutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt pyydykset ovat nimeltään "nieluverkkoja". Se on tavallinen, vinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä kahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja. Sitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin yläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla lyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.
Tällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se näinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös. Lohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden silmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin — sitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin. Tällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa airoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen. Kun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja kulkevat sen mukana pitkin virtaa.
Jokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta kalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin päässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:
— Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni kaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä toiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme tekemisissä yhden kanssa.
Kun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja hätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene jäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet meitä pienimmälläkään huomiolla.
— Tämäpä on kummallista, — mutisi Charles. — Eivätköhän ne tunne meitä?
Sanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä edessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät liiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin jostain huvialuksesta joella.