Tämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä tällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella nyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin kuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti pitkälleen kannelle kaiteen suojaan.
Kaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme kaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää peräsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme joutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin. Mutta "Maria-Rebeccan" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa suunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran mutkitellen.
Charles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän alempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin puutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale teräspeltiä. Se oli kotoisin "New-Jersey"-nimisestä höyrylaivasta, joka kärsi haaksirikon "Kultaisten porttien" luona ja jonka pelastamiseen "Maria-Rebeccakin" otti osaa.
Varovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun teräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja ohjauspyörän väliin.
Kuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta Charles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana kylmäverisesti peräsimeen.
Ja sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä ja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien viheltäessä sivuillamme.
— Olle, — sanoi Charles masentuneella äänellä. — En ymmärrä, mitä meidän tulisi tehdä.
Olle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen taivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.
— Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, — sanoi hän.
— Mutta emme voi pysähtyä — huokasi Charles. — En tullut kertaakaan sitä ajatelleeksi, mutta niin se on.