Kauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille kasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin mehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen, surisisivat ne aivan korvissamme.
— Niillä on kivääri joka lurjuksella — huomautti toinen matruusi iloisesti.
— Ja veitsi myöskin — lisäsi toinen.
Nyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.
— Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan vieraaseen asiaan? — puheli hän itsekseen.
Kuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.
Olimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen vaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.
— Toivon vain, että tuuli kestäisi — sanoi Charles, heittäen katseen vankeihimme.
— Mitä sanoit tuulesta? — kysyi Olle päästään pyörällä. — Joki ei meitä vastusta, ja silloin… silloin…
Änkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun tulemme joen suuhun.