Mutta hän pudisti päätään ja antoi liiankin selvästi ymmärtää, että hän pelkäsi. Kiinalaiset ymmärsivät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja heidän röyhkeytensä kävi sietämättömäksi. Kajuuttaan jääneet vangit särkivät ruokalaatikoita ja heihin yhtyivät ulkopuolella olevat, jotka tunkeutuivat sinne sisään ja kaikki yhdessä järjestivät oikean mässäyksen meidän säilykkeillämme ja leivoksillamme.
— Mitä tehdään? — sanoi George hiljaa.
Minussa kiehui voimaton raivo.
— Jos emme heitä viipymättä aseta aisoihin, niin on myöhäistä tehdä mitään. Paras, mitä voitte tehdä, on saattaa heidät kuuliaisiksi heti.
Vesi kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja puuskat, jotka ennustivat uuden tuulen tuloa, tulivat yhä kovemmiksi. Tuulenpuuskien välillä vangit, syöden koko viikoksi varaamiamme ruokavaroja, alkoivat kokoontua milloin toiselle, milloin toiselle laidalle ja "Pohjan Hirvi" kiikkui kuin kaukalo. Minun luokseni astui "Keltainen liina" ja, näyttäen kädellään Pedron niemessä olevaa kyläänsä, antoi minun ymmärtää, että jos laskisin heidät maihin sinne, he auttaisivat aluksen tyhjentämisessä vedestä. Tällöin vesi kajuutassa ulottui jo vyötäisiin saakka ja kaikki siellä olevat vaatteet olivat aivan märkinä. Kieltäydyin kuitenkin ja näin Georgen kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön päätökseeni.
— Jos te ette näytä niille nyrkkiä, ryntäävät ne päällemme ja heittävät meidät yli laidan — sanoin minä hänelle. — Jos haluatte säilyttää nahkanne, antakaa revolverinne minulle.
— Kaikista vaarattominta, — mutisi hän pelkurimaisesti, — olisi laskea heidät rannalle. — Minä en halua mennä pohjaan muutamain likaisten kiinalaisten vuoksi.
— Ja minä, minä en halua asettautua likaisten kiinalaisten pilkaksi, vaikkapa sillä voisinkin estää pohjaan menon, — vastasin kiivaasti.
— Senpä vuoksi te hukutatte "Pohjan Hirven" ja meidät kaikki, — sanoi hän itkevällä äänellä. — Ja mitä hyötyä siitä on, sitä en ymmärrä.
— Jokaisella on oma makunsa, — vastasin minä.