— Ha — ha, — nauroi hän. — Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant, ellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua vastustajalta.
— Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? — kysyi hän perjantaina. — Muista, että siinä on suunnaton purje.
Aloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei asiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että pitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen, että kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan tästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin tavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa kreikkalaista.
Sunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet siihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille tervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen parin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin, viisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.
— Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää mädännyttä verkkoa, — sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että monet kreikkalaiset kuulivat sen.
— Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, — huomautti eräs heistä ilkeästi.
— Samantekevää, — vastasi Charles. — Minulla on itsellänikin muutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.
Kaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta kävi selville, että hänet oli nolattu.
— No, hyvästi sitten, poikaseni, — sanoi Charles minulle hetkeä myöhemmin, — arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.
— Saanko minä viedä veneen? — kysyin.