Muutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje laskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen hiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää tiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia ja minä kuulin Charlesin äänen "Pohjan Hirveitä", joka meni ohi.
— En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti lopetti työnsä kalavartiossa, — kuulin hänen sanovan Neilille.
Neil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:
— Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan korkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa valtamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin laivan päälliköksi.
Tämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet sumuun katoavalla "Pohjan Hirvellä" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten tässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä tulevaisuudestani. "Pohjan Hirven" mukana meni viimeinenkin toivoni. En voinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle vierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa asioissa laske.
Odotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina ohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä mataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle tarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua kunnollisesti.
Päästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka nähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset vastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut, mutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten luonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä he esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en käsittänyt.
Kohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani sillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina tempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä toveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu puun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän palasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi nuhdellessa häntä varomattomuudestaan.
Kohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla. Tunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti dschonkasta kolme kiinalaista — kaikilla oli pitkävartiset saappaat — toiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui jalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät kulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken kuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää, että minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin "Merisaariksi" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.
Saavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se tapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua kylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian, kuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten seurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.