Hän jätti punaisen autonsa kahden talon päähän Deden asunnosta ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen Berkeleyn talon eteen. Vain hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että hän oli antamassa Dedelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Harnishin, josta sanomalehdet niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi häntä epäystävällisesti vastaan.
Eikä hän siinä pettynytkään.
Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Päivänpaiste ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.
"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Päivänpaiste näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."
Dede ohjasi hänet huoneeseensa, ja sinne päästyään jäi Päivänpaiste hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan, katseli ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta. Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet, toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista pukeutumispöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikkukapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen ja tyynyineen oli varmaankin vuoteena, vaikkei Päivänpaiste milloinkaan ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.
Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan. Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden ja preeriakoiran nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen kuvapatsas, joka seisoi Steinwaypianon päällä, seinälle ripustettu vuorileijonan talja taustanaan.
Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen; mutta täällä hänen omassa huoneessaan ja väljässä puvussa ilmeni hänen naisellisuutensa vielä paljoa selvemmin. Päivänpaiste oli tottunut näkemään hänet vartalonmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuserossa tai ratsastuspuvussa, ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys. Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän sopi siihen niinkuin hän toisenlaisessa puvussa oli sopinut vakavaan konttoriympäristöön.
"Ettekö istuisi", toisti Dede.
Päivänpaiste tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauan puuttunut ravinto. Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut kyllin nopea hänelle, ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka parhaiten vie voittoon.
"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä, joka värisi intohimosta, "en tahdo kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä, Dede Mason, minä tahdon teidät omakseni, minä tahdon."