"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa ruokaa", selitti Päivänpaiste sinä iltapäivänä Heganille; ja Simon Dolliver vaelsi samaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa paniikissa, jossa oli paljon papereita ja vähän rahaa.

Päivänpaisteen keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut mitään niin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä eivät olisi keksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän ei syönyt enää väliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet, ja hänen yhdeksän tuntiansa olivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä väkeä. Kun työpäivä oli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa, ja hillittömämmin kuin milloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista. Hän ajoi suoraan hotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin hänelle heti tuotiin päivän ensimmäinen martini. Päivällisellä olivat hänen aivonsa jo hyvin tylstyneet ja paniikki oli unohtunut. Maata mennessä, jolloin hän vielä joi skotlantilaista whiskyä, hän oli juovuksissa — ei rajusti eikä meluavasti juovuksissa eikä tolkuttomana, vaan suloisessa tylsyydentilassa.

Seuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä raskauden tunne. Mutta se hävisi pian. Kello kahdeksan hän oli konttoripöytänsä ääressä taisteluvalmiina, kello kymmeneltä hän lähti kierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä iltaan saakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon sotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin martinicocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen, ja tällainen oli hänen päiväjärjestyksensä päivästä päivään, kunnes päivät kertyivät viikoiksi.

21

Vaikka Päivänpaiste toverien seurassa esiintyi rohkeana ja väsymättömänä, tarmoa ja elinvoimaa uhkuvana, oli hän sielunsa syvyydessä hyvin väsynyt mies. Ja toisinaan, kun hän oli väkijuomien huumaamana, oli hänen järkensä kirkkaampi kuin hänen selvänä ollessaan, kuten esimerkiksi eräänä yönä, kun hän istui vuoteensa laidalla kenkä kädessään ja mietti Deden sanoja, ettei hän voinut nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan. Yhä pitäen kenkää kädessään hän katseli jouhisuitsia seinillä. Sitten hän kenkä kädessään nousi ja rupesi niitä laskemaan ja meni kahteen muuhunkin huoneeseensa voidakseen laskea kaikki. Sitten hän palasi vuoteelleen ja sanoi juhlallisesti kengälleen:

"Pieni nainen on oikeassa. Vain yksi vuode kerrallaan. Sataneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia, enkä yhdelläkään niistä tee mitään. Yhdet suitset kerrallaan! En voi ratsastaa yhdelläkään hevosella. Vanha Bob raukka. Olisi parasta lähettää sinut laitumelle. Kolmekymmentä miljoonaa dollaria ja sata miljoonaa tai ei mitään tulossa, ja mitä hyötyä on minulle siitä? On paljon sellaista, mitä rahalla ei voi ostaa. En voi ostaa tuota pientä naista. Mitä hyötyä on kolmestakymmenestä miljoonasta, kun minuun ei mahdu enempää kuin puolisen litraa cocktaileja päivässä. Olisi eri asia, jos minulla olisi sadan litran cocktailjano. Mutta yksi puoli litraa — vaivainen puolikas litraa! Minä, kolmenkymmenen miljoonan omistaja, olen joka päivä enemmän orjuutettu kuin kaksitoista miestä, jotka ovat minulla työssä, ja ainoa palkkani on kaksi ateriaa, jotka eivät maistu hyvälle, vuode, puoli litraa martini-cocktaileja ja sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia seinillä." Hän tuijotti synkkänä ympärilleen. "Herra Kenkä, olen suuttunut."

Paljon pahempi kuin hillitty, säännöllinen juomari, on yksinjuoja, ja sellaiseksi oli Päivänpaiste kehittymässä. Hän joi enää harvoin seurassa, mutta sen sijaan omassa huoneessaan, itsekseen. Palattuaan väsyneenä joka päivän keskeytymättömien ponnistusten perästä hän huumasi itsensä uneen, tietäen, että hän aamulla heräisi kuivin ja polttavin suin ja toistaisi saman päiväjärjestyksen.

Mutta tilanne ei selvinnytkään yhtä joustavasti kuin ennen. Rahaa ei ollut liikkeellä, vaikka Päivänpaisteen ja kaikkien muiden lehtien tilapäinen lukija olisi voinut tehdä vain sen johtopäätöksen, että kireä raha-aika jo oli ohi ja että paniikki kuului menneisyyteen. Kaikki julkiset lausunnot olivat toivehikkaita ja iloisia, mutta yksityisesti moni näiden lausuntojen antajista oli hyvinkin ahtaalla. Kohtaukset Päivänpaisteen yksityiskonttorissa ja hänen johtajiensa neuvottelukokoukset olisivat kumonneet hänen sanomalehtiensä pääartikkelit, kuten esimerkiksi silloin, kun hän sanoi Sierran ja Salvadorin voimayhtiön, Yhdistetyn vesiyhtiön ja muutamien muiden osakeyhtiöitten suurille osakkeenomistajille:

"Teidän täytyy ponnistaa. Teillä on hyvät osakkeet, mutta teidän täytyy tehdä uhrauksia saadaksenne pitää ne. Ei kannata pitää koreita puheita kireästä ajasta. Enkö minä muka tiedä, että nyt on kovat ajat käsissä? Olettehan te juuri siitä syystä täällä. Kuten jo ennemmin sanoin, teidän täytyy ponnistaa. Minulla on osake-enemmistö, ja asiat ovat sillä kannalla, että on yhdyttävä verottamaan osakkeita. On tehtävä joko se tai vararikko. Pienet osakkeenomistajat voivat mennä menojaan, mutta te suuret ette voi. Tämä laiva ei vajoa niin kauan kuin te olette siinä mukana. Mutta jos te jätätte sen, niin te varmasti vajoatte pohjaan, ennenkuin ennätätte rannalle. Tähän verotukseen on suostuttava, siinä kaikki."

Suurilla tukkuliikkeenomistajilla, hänen hotelliensa hankkijoilla ja kaikilla niillä, jotka lakkaamatta vaativat maksua, oli kuumat puolituntisensa hänen kanssaan. Hän kutsui heidät konttoriinsa ja selvitteli heille viimeisiä esimerkkejä siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun kovalle ottaa.