Useimmiten sai kouristuskohtauksia 18-vuotias hollantilaispoika. Milteipä kerran päivässä. Pidimme hänet alakerrassa lähellämme. Hänen saatuaan joitakin kohtauksia pihalla hylkäsivät vartijat hänet meidän haltuumme. Hänet pantiin samaan koppiin erään lellipojan kanssa. Tästä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Kun toinen sai kohtauksen, jähmettyi toinen kauhusta.
Hollantilainen ei osannut sanaakaan englanninkieltä. Hän oli farmarin poika ja oli saanut 90 päivää jonkin käsikähmän takia. Ulvoen hän ennusti kohtauksen tuloa. Ulvoi kuin susi. Jäykistyi myös seisoalleen, mikä oli hyvin epämukavaa, sillä lopuksi hän kaatui pitkin pituuttaan maahan. Kun kuulin sen pitkäveteisen ulvonnan, sieppasin luudan ja juoksin hänen kopilleen. Kun meillä ei ollut avaimia, en päässyt sisään. Hän nousi seisoalleen ahtaassa kopissa ja värisi kouristuksissa, silmistä kiertyi valkuainen esille, ja kuului ulvonta kuin kadotetun suusta. En saanut hänen toveriaan ojentamaan kättään avuksi. Tämä vain kiemurteli ylävuoteella tuijottaen tuota ulvojaa. Mies parka. Ei ollut järkensä kovin kirkas ilmankaan. Ihme, ettei mennyt ihan sekaisin.
Minun ainoa aseeni oli luuta. Pistin sen ovihäkin lomitse pojan rintaa vasten ja odotin. Kun kohtaus sitten tuli, alkoi hän huojua edestakaisin. Liikutin luutaani sen mukaan, sillä eihän voinut tietää, milloin hän muksahtaisi eteenpäin. Kun se tapahtui, lievensin luudallani lankeamista. Vaikka teinkin parastani, ei hän koskaan päässyt maahan aivan keveästi, vaan iski naamansa veriseksi kivilattiaa vasten. Kun hän oli siihen kellistynyt, kaadoin sangollisen kylmää vettä hänen niskaansa. En tiedä, oliko se sopiva parannuskeino, mutta tapa oli sellainen Erie Countyn vankilassa. Mitään muuta ei hänelle koskaan tehty. Tunnin pari hän siinä märkänä lojui ja kiipesi sitten laverilleen. Vartijoita ei saanut hakea apuun, sen tiesin. Mitä merkitsi yksi kouristuskohtaus!
Viereisessä kopissa asui omituinen olento — kuusikymmentä päivää, kun oli syönyt Barnumin likaämpäristä. Niin ainakin hän itse kertoi. Oli hyvin löylynlyömä, mutta aluksi varsin lempeä ja rauhallinen. Juttu oli niin kuin hän oli kertonut. Hän oli hairahtunut sirkuksen pihalle ja nälissään syönyt sirkusväen päivällisen tähteitä. "Se oli hyvää leipää", vakuutti hän usein minulle, "ja liha oli verratonta". Poliisi oli nähnyt, ottanut hänet kiinni, ja tässä hän nyt oli.
Kerran kuljin hänen koppinsa ohi kädessäni kappale ohutta rautalankaa. Hän pyysi sitä niin vakavasti, että pistin sen hänelle. Nokkelasti hän paloitteli sen paljain sormin ja kiersi palasista mukiinmeneviä hakaneuloja. Hioi ne teräviksi kopin lattiaa vasten. Sen jälkeen kävin oikeata neulakauppaa. Minä hankin raaka-aineet ja myin tuotteet. Hän teki työn. Palkaksi annoin hänelle ylimääräisiä leipäannoksia ja joskus lihanpalan tai soppaluun, jossa vielä oli ydintä.
Mutta vankilassaolo vaikutti häneen ja hän kävi väkivaltaiseksi. Hallimiehet huvikseen häntä härnäilivät. Täyttivät hänen heikot aivonsa jutuilla suuresta omaisuudesta, jonka hän oli muka perinyt. Vankilaan hänet oli toimitettu, jotta saataisiin se riistetyksi häneltä. Pitihän hänenkin käsittää, ettei likaämpäristä syöminen mikään vankila-asia ollut. Väärin hänet oli tänne tuotu. Se johtui salaliitosta hänen omaisuuttaan vastaan.
Ensin kuulin hallimiesten nauraen kertovan keksinnöstään. Sitten mies kysyi minulta neuvoa, miten saisi miljoonansa itselleen, ja valtuutti minut salapoliisikseen. Minä yritin parhaani mukaan tyynnytellä häntä, puhuin epämääräisesti mahdollisesta erehdyksestä ja lausuin, että saattoi olla toinen samanniminen mies. Hän ihan rauhoittui, mutta kun en saanut hallimiehiä jättämään häntä rauhaan, hölmistyttivät he hänet yhä enemmän. Vihdoin hän pani toimeen metelikkään kohtauksen, kaatoi minut maahan, peruutti salapoliisivaltuuteni ja teki lakon. Neulakaupusteluni lakkasi. Hän kieltäytyi valmistamasta neuloja ja heitteli minua raaka-aineilla, kun kuljin ohitse.
En enää päässyt hänen suosioonsa. Toiset hallimiehet uskottelivat hänelle, että minä olin salapoliisi ja niiden vehkeilijäin palveluksessa. Tekivät hänet ihan hulluksi. Päähänpisto iskeytyi häneen lujasti, ja vihdoin hänestä tuli vaarallinen mielipuoli. Vartijat eivät viitsineet kuunnella hänen juttujaan varastetuista miljoonista, ja hän syytti heitä osallisuudesta rikokseen. Eräänä päivänä hän heitti kupillisen kuumaa teetä yhtä vartijaa vasten, jolloin hänen juttunsa tutkittiin. Vahtimestari puhutteli häntä jonkun hetken kalterien läpi ja vei hänet sitten lääkärien tarkastettavaksi. Hän ei enää palannut, ja usein olen ajatellut, onkohan hän kuollut vai vieläkö mietiskelee niitä miljooniaan jossakin hourujenhoitolassa.
Tulipa vihdoin vapautuksen päivä. Samalla pääsi kolmas hallimies, ja se lyhytaikainen tyttö, jonka olin kirjeilläni hänelle valloittanut, odotteli vankilan portilla. He lähtivät onnellisina yhdessä. Minä lähdin toverini seurassa. Jalan astelimme Buffaloon. Olihan meillä määrä yhdessä pysyäkin! Yhdessä kerjäsimme lantteja ja upotimme ne kolmen sentin oluttuoppeihin. — Mutta koko ajan katselin tilaisuutta päästäkseni hänestä. Satuin saamaan tietooni, milloin eräs tavarajuna lähti. Laskin tarkoin aikani. Kun hetki tuli, olimme kapakassa, edessämme kuohuvat olutlasit. Olisin kernaasti heittänyt hyvästit. Hän oli ollut hyvä toveri. Mutta en uskaltanut. Pistäysin ulos takaovesta ja hyppäsin yli aidan. Se oli nopea kiepsahdus, ja muutaman minuutin kuluttua olin tavarajunassa New-Yorkin ja Pennsylvanian välisellä linjalla.
Öisiä kulkureita.