Texas-kuningas, Hauska-Joe, Isku-Connors, Ukkos-Musta ym. ilmaisivat nimenmuutoksessaan mielikuvitusta, jota taas näyttää puuttuneen niiltä, joiden nimi johti suoraan ruumiillisista seikoista, kuten Vancouver-Hoikka, Detroit-Pitkä, Ohio-Möhkö, Pitkä-Jäkki, Pikku Joju, Nokka-Chi ja Poikkiselkä-Ben. Joidenkin nimissä on lisäkkeitä sellaisia kuin Puhuja-Poika, Apinanpentu, Kokki-Kalle ja Suun-Soittaja — ja hän ainakin oli nimensä ansainnut, se on varma.
San Marcialissa, Uudessa-Meksikossa, oli vesitorniin piirretty seuraava pummien matkaohje: 1. Päätie hyvä, 2. Mullit eivät äkäisiä, 3. Vartiossa voi oikaista, 4. Pohjoiset kehnoja, 5. Yksityiset eivät hyviä, 6. Ravintolat hyviä kokeille, 7. Asema kelpaa iltätyöhön.
N:o 1 ilmaisee, että pääkadulla sopii kerjätä, n:o 2 että poliisit eivät ahdistele pummeja, n:o 3 että ratavartijan kojussa sopii nukahtaa. N:o 4 saattaa merkitä, ettei niissä junissa ole hyvä matkustaa tai ettei ole hyvä kerjätä. N:o 5 varoittaa pyytelemästä asukkailta, ja n:o 6 tietää, että vain keittäjinä olleet pummit voivat toivoa ruokaa ravintoloista. N:o 7:ää en oikein ymmärrä. En tiedä, oliko asemahotelli hyvä jokaiselle illalla kerjätä vaiko vain kokeille, vai olisiko siellä tiedossa silloin puhdistusaputyötä mahapalkalla.
Mutta palatessani öillä tapaamiini kulkureihin kerron eräästä, jonka kohtasin Kaliforniassa. Hän oli ruotsalainen, mutta niin kauan Yhdysvalloissa oleskellut, ettei hänen kansallisuuttaan voinut arvata. Se oli hänen itsensä ilmoitettava. Aivan lapsukaisena hän oli tullut maahan. Tapasin hänet Truckeen vuoristokaupungissa. "Mihin matka, Bo?" oli kummankin kysymys, ja "itään päin" vastasimme molemmat. Koko joukko "jäykkäniskoja" yritti ylimaan junaan, ja ruotsalainen livahti käsistäni siinä mylläkässä. Livahti ohi myös ylimaanjuna.
Minä saavuin Renoon, Nevadaan, tavaravaunussa, ja kun sunnuntaiaamuna olin "jalkaa heittänyt" saadakseni aamiaista ja astelin Piute-leirille katsomaan intiaanien uhkapeliä, niin siinä seisoikin ruotsalainen harrastuksella peliä seuraten. Tietysti lähdimme nyt yhtä matkaa. Hän oli ainoa tuttavani niillä mailla ja minä hänen ainoa tuttavansa. Yhdessä astelimme kuin kaksi tyytymätöntä erakkoa, yhdessä "heitimme jalkaa" päivälliseksi ja yhdessä yritimme "naulata" tavarajunaa iltapäivällä. Mutta hän lensi ojaan ja minä pääsin yksin junaan joutuakseni ojaan erämaassa, 20 mailin päässä Renosta.
Kaikista yksinäisistä asemista tämä oli varmasti yksinäisin. Sitä nimitettiin lippuasemaksi, ja siinä oli hökkeli heitettynä hiekalle, salviapensaiden lomaan. Värisyttävä tuuli puhalsi, yö oli tulossa, ja yksinäinen sähköttäjä, joka asui töllissä, pelkäsi minua. Tiesin, etten häneltä saisi rehua enkä yösijaa. Hänen ilmeisen pelkonsa johdosta en uskonut hänen vakuutustaan, etteivät itään menevät junat siihen koskaan pysähdy. Sitä paitsi, eikö minua juuri viisi minuuttia sitten ollut heitetty ulos idän junasta samalle asemalle! Hän vakuutti, että se oli pysähtynyt määräyksen johdosta ja että vuosi kuluu, ennenkuin taas sellaista sattuu. Hän ilmoitti, että oli vain 12-15 mailia Wadsworthiin ja että minun oli paras lähteä sinne jalan. Minä valitsin kuitenkin odottamisen ja sain nähdä kahden lännen junan kulkevan ohitse pysähtymättä, ja yhden idän tavarajunan. Tuumailinpa, olikohan ruotsalainen siinä! Oli siis lähdettävä "taiseja" (ratapölkkyjä) tallustamaan, ja minä lähdin suureksi helpotukseksi sähköttäjälle, sillä jätin hänen töllinsä polttamatta ja hänet itsensä murhaamatta. Sähköttäjillä on monta syytä olla kiitollisia! Puolenkymmenen mailin päässä oli minun annettava tietä idän ylimaanjunalle. Se kiiti aika vauhtia, mutta ensimmäisellä "umpiportaalla" oli kuin ruotsalaisen hahmo.
Sen vilauksen jälkeen en häntä pitkään aikaan nähnyt. Matkasin yli Nevadan satamailisen ylänköerämaan, öisin pikajunissa, joutuakseni, ja päivisin tavaravaunuissa, nukkuakseni. Oli kevät vielä ja kylmä ylämaisilla laitumilla. Lunta oli siellä täällä laaksoissa, ja vuoret hohtivat valkeina, ja öisin niiltä puhalsi sietämättömän läpitunkeva tuuli, sietämättömämpi kuin mielikuvitus voi keksiä. Ei se ollut mitään vetelehtimistä. Ja muistahan, rakas lukija, että pummit kulkevat sellaisen maan halki suojatta, rahatta, kerjäten ja peitteettä nukkuen. Viimeksimainitun seikan voi vain kokenut käsittää.
Aikaisin illalla saavuin Ogdenin asemalle. Union Pacificin ylimaanjuna oli lähdössä itään, ja minulla oli omat aikeeni. Ratapihan raideverkolla näin jonkun haamun liikuskelevan hämärissä. Ruotsalainen! Pudistimme toistemme käsiä niinkuin kauan erossa olleet veljekset ja havaitsimme, että meillä oli kummallakin hansikkaat. "Mistäs kahmasit?" kysyin. "Konekopista, entäs sinä?" "Ne ovat olleet erään lämmittäjän, joka oli huolimaton."
Me nousimme ylimaanjunan umpiportaalle ja sangen kylmäksi me sen paikan havaitsimme. Tie kulki kapeata vuorenrotkoa pitkin lumipeitteisten vuorten välissä, ja me värisimme ja kertoilimme kokemuksiamme, kuinka olimme päässeet kulkemaan Renon ja Ogdenin välin. Edellisenä yönä olin vain tuntikaudeksi saanut ummistaa silmäni, eikä se junanporras ollut mikään torkkumispaikka. Pysähdyspaikalla astelin veturille. Junamme oli "kaksipäinen", s.o. oli kaksi veturia kiskomassa sitä yli vuorten.
Tiesin, että etumaisen veturin, "tuulenhalkaisijan", nokka oli liian kylmä paikka; niin nousin siis toisen veturin nokalle, jota ensimmäinen veturi suojasi. Astuin karja-auralle ja havaitsin siellä jo olevan jonkun. Pimeässä haparoiden tunsin nuoren pojan vartalon. Hän oli sikeässä unessa. Sovitellen oli veturin nokalla tilaa kahdelle, ja minä käänsin pojan kylkeä sekä kiipesin hänen viereensä. Se oli "hyvä" yö; "kiertolaiset" (junamiehet) eivät häirinneet, eikä tarvinnut herätä koko yönä. Joskus, kun kuumaa kuonaa laskettiin veturista tai se tärähteli pahasti, olin herätä, mutta siihen se jäi, että kiedoin käteni lujemmin pojan ympäri ja nukahdin jälleen veturin huountaan ja pyörien kolkkeeseen.